This ain't a lovesong

Erinomaisen hyvä ja rakas ystäväni Minkki kirjoitti jossain yhteydessä siitä, että kun rakkaus on joltain kantilta, hyvältä tai pahalta, tosi läsnä niin tuntuu sille, että radiossa ei soiteta mitään muuta kuin rakkauslauluja. Myös Valon Ville sanoi jossain lähteessä, jota en jaksa etsiä ja jonka tarkkaa sisältöäkään en muista, jotain sellaista, että se Screamworksin aikaan oli rakastunut, mutta ei sitten oikein keskittynyt siihen vaan tekemään biisejä siitä fiiliksestä, ja sitten se homma olikin ohi, ei ollut enää minkäänlainen homma. Tämän tönkön alustuksen saattelemana yritän kertoa, että alan ehkä viimein samaistua siihen, että musiikki kumpuaa nimenomaan suurista tunteista. Itse olen saanut suunnatonta lohtua näppäilemällä epävireisiä sointuja akustisesta kitarasta, joka on mulla lainassa koska se tyyppi, joka myi mulle Paulin, aikoo selvästi saada mut ostamaan myös ton, ja onnistuukin kohta, koska se alkaa olla niin täynnä mun muistoja. Tsiikailen Youtubesta Marty Swartzin guitar lessoneita ja soitan vaan, vaikka sormia särkee, koska silloin olen ihan rauhallinen. Tänään muuten onnistuin pausettamaan kerran niin, että Marty piti pikkusormea suupielessään samalla lailla kuin Dr. Evil Austin Powersista ja naurettiin Pörrin kanssa kuset housussa.

Näissä kohdissa myös on sanoinkuvaamattoman lämmittävää huomata, kuinka paljon tsemppausta saa ja miten koskettavia lohdutusviestejä ihmiset laittavat. Kiitos kaikille tsiljoonasti, ja aivan erityisesti Panulle, joka sanoi aivan täsmälleen eniten lohduttavasti tekstarissaan. Love you, guys.

Nyt on jokunen viikonloppu vielä aikaa ja tapahtumaa tähän liittyen, mutta kunhan se on ohi ja aurinko taas paistaa, niin haluan jaksaa olla taas läsnä niille, jotka sitä nytkin tarvitsisivat. Sitten, kun taas tuntuu sille, niin pidetään hauskaa ja nauretaan ja kaikki on hyvin, kääntynyt surusta vähintään katkeransuloiseksi tai vielä mielummin kauniiksi muistoiksi.

No one's gonna catch you when you fall

Pappa kuoli eilen. Se tekee mut käsittämättömän, sanoinkuvaamattoman ja henkeäsalpaavan surulliseksi. Olen viettänyt kaikki elämäni joulut mummulassa, mummun ja papan kanssa. Tämä peruuttamattomuus ja menetyksen tunne on jotenkin aivan mahdoton ymmärtää.

Tämä ja eräs toinen perhepiirissä sattunut ikävä tapahtuma on saanut mut jotenkin kauhean säikyksi. En oikein uskalla puhua kellekään, kun en tiedä, mitä ne sanoo. En oikein halua puhua näistä, mutta tavallaan olisi pakko, mutta pelottaa mitä ne vastaa. Ja jotenkin on taas alkanut pelottaa kertoa ihmisille juttuja, jotenkin en meinaa uskaltaa jakaa mitään. Enkä uskalla dokata, koska silloin pelkästään pillitän, vaikka pillitän muutenkin, mutta vähän päissään se lähtee jotenkin ihan käsistä. En uskalla vastata puhelimeen, enkä kertoa miksi en uskalla. Ihan kuin olisin sellaisessa limaisessa kuplassa, joka hyydyttää liikkeet, saa muiden puheen kuulostamaan tahmean vääristyneelle kuin c-kasetin kohdassa, jossa nauha on venynyt, enkä jaksa pyristellä yhtään sitä vastaan. Tuntuu, että olen vanhentunut kymmenen vuotta, kasvojen joka kohta osoittaa alaspäin ja on ryppyinen, iho on kelmeä, eloton ja näyttää vahalle. Kroppaa särkee, koska tuntuu niin onnettomalle. Voisin vain maata sängyssä, lukea Nikki Sixxin heroiinipäiväkirjoja ja antaa kyynelten valua kasvoja pitkin, leukaa alas, kastelemaan kaulusta koko ajan enemmän. Ja silti mä en ole tästä surullisin, ja se tekee mut vielä surullisemmaksi.

Onneksi Paukis meni hyvin tänään valmennuksessa. Mutsin kanssa sovittiin, ettei se tule katsomaan, jotta pystyn ratsastamaan. Sen jälkeen oli grillijuhlat, ja niissä joku kysyi, miksei mutsi ollut siellä. Siispä jouduin kertomaan, ja tuntui, kuin olisin katsonut itseäni kertomassa syyn monotonisella ja värittömän kammottavalla äänellä, mutta sentään selvisin siitä. Aion tehdä lähipäivinä sellaista salaattia mitä siellä oli, ja siihen tulee jääsalaattia, rucolaa, purjoa, mansikoita, vesimelonia, aurajuustomurua, oliiviöljyä ja mustapippuria.

Day 26 A song that you can play on an instrument

Kun mä aloitin tämän meemin, en olisi voinut vastata tähän muuta kuin Metallican Nothing Else Mattersin intro. Mutta nyt, kun harrastan kitaransoittoa, niin voin sanoa jo aika monta, joita osaan pikkuisen soittaa. Niistä valitsen Joan Jett and The Blackheartsin biisin I love Rock' n Roll, koska se on siitä kiva, että se riffi kuulostaa aika hienolle jopa mun soittamana. Lisäksi ms. Jett on tosi cool.

Ostin muuten Paulille viimeinkin sellaisen telineen, jossa se voi olla pystyssä ja näyttää kauniille. Nyt kun on ollut kaikkea hässäkkää, niin en ole ehtinyt harjoitella kyllä kamalasti, ja se harmittaa. Viimeksi me harjoiteltiin Guns'n Rosesilta sellaista biisiä kuin Patience. Siinä oli sellainen nolo juttu, että se ei ole mulle kauhean tuttu, mutten kehdannut tehdä lauriylösiä ja tunnustaa etten tiedä jotain sellaista, joka selvästi pitäisi tietää, niinkuin Deep Purplen Highway Star. Kuuntelin sitä kyllä heti himassa, ja oonhan mä sen kuullut, mutta noloa. Ekana kelasin, että mun kitaraope on niin pihalla, että se puhuu siitä Take Thatin samannimisestä biisistä, muttei nyt herranjumala onneksi.

ÖÄÖÄÖÄ, oon ihan liian keskittymiskyvytön taas.

What if I?

EDIT: Ennenkuin sekoatte niin kappalejaon puute johtuu täysin jostain duunikoneen asetuksista enkä vittu voi sille mitään. Tiedättehän niitä leffoja, joissa tarina on sellainen, että se muuttuu erilaiseksi riippuen siitä, mitä päähenkilöt sattuvat valitsemaan. Näitä on esimerkiksi ikivanha Sliding Doors ja vähän uudempi Butterfy Effect. Niitä hommia, että ei ehdikään bussiin ja sitten se ajaa kolarin jossa kaikki kuolee. Ja sitten tapaa siinä dösärillä unelmiensa kumppanin, tai löytää voittavan lottokupongin, ja mitä näitä nyt on. Eilen taas ollessani ratsastamassa tallilla mietin sitä, että miten erilaista elämäni olisi, jos olisinkin valinnut sen polun. Jos hankkisin elantoni hevoshommilla. Se tarkoittaisi ehkä jopa tästä matalampaa tulotasoa, pitkiä päiviä fyysistä duunia, pienempää elopainoa ja vähemmän kontakteja ulkomaailmaan. Mietin niitä tyttöjä, jotka samaan aikaan itseni kanssa kilpailivat, ja ovat jääneet sille tielle; ne valmentavat ja kilpailevat kaiket illan ja viikonloput. Vaikka tuo puoliammattilaisaika on yksi hienoimpia jaksoja elämässäni, olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että valitsin muuta. Aikansa kutakin, tai sitten täytyy olla sellainen palo siihen hommaan ettei yksinkertaisesti pysty tekemään mitään muuta, koska siinä pitää olla aivan satasella mukana. Mä en olisi ollut. Ja musta on kivaa, ettei kokoajan tarvitse olla ihan paskanen, sitä jos jotain oppi silloin arvostamaan. Muutenkin näitä aina välillä kelaa. Mitä, jos ei olisi koskaan tavannut jotain ystävää? Mulla ja Minkillä tämä meni ihan uskomattomasti, tavattiin tallilla kun olin vasta ihan varhaisteini, sitten oltiin vuosikaudet erossa, kunnes bongasin Minkin IRC-Galleriasta, ja se kutsui mut tupareihinsa. On myös jännä, miten jotkut ystävät jäävät, ja ne toiset eivät, ja siinäkin on sattumalla usein käpälänsä pelissä. Minkäköhän näköinen herra Sattuma muuten on? Veikkaan ainakin, että sillä on sellainen keikarimainen lierihattu. Nyt muuten kävi taas niin, että ajattelin että tästä tulee aivan saatanan hyvä ja hieno bloggaus, jossa on juoni ja monta eri kanttia, mutta en mä jaksakaan keskittyä enää. Se kosahti viimeistään tossa, kun aloin miettiä herra Sattumaa ja sitten mietein viime vapun kauppajonoperformanssia ja nyt pitää valita jo lounaspaikkakin. Olotila on tällä hetkellä kärsimätön, keskittymisvaikeuksinen, klimppiintynyt ja poukkoileva. Mikä teillä on?

A moth into a butterfly and a lie into the sweetest truth

Tiedättekö, mikä on aivan mahtava ominaisuus ihmisessä? No päteminen. Päteminen on siitä vähän hankalaa, että yleensä siinä asiassa, mistä pätee, kannattaisi itse olla aika kartalla, koska muuten päteminen voi kääntyä itsensä nolaamiseksi.

Tänään koirapuistossa kun Punkin kanssa oltiin, tuli sinne nuori mies, jolla oli kaksi koiraa. Toinen oli ilmeisesti sen tyttöystävän minipuudeli, jonka toinen vanhempi oli varmasti ollut kumipallosalama, koska se vain syöksähteli ja pomppi ympäriinsä tehden coolin kundin olosta ilmiselvästi varsin kiusaantuneen. Kundin oma koira oli iso musta hovawart (tai no se kyl te tiiätte en jaksa googlaa). Kundi jutteli pääsääntöisesti siitä, kuinka ihmisten koirat on niin huonosti koulutettuja ettei ne osaa käyttäytyä koirapuistossa, ja ennenkuin puistoon tulee, tulisi ainakin nyt perusasiat olla hallussa. Mä annan tällaisten mennä yleensä toisesta korvasta ulos, sillä vaikka tiedän, ettei Punkki ikipäivänä tule kutsumalla luokse siellä, niin se pysyy kuitenkin hanskassa ja sen yleinen koulutustaso on juuri mulle riittävä. Tässä sitten lässytettiin tätä, kunnes varpaani olivat niin jäässä, että sanoin että me lähdetään. Edellämainituista Punkin tottelevaisuusseikoista johtuen otin Punkin pantaan keskellä puistoa ja lähden taapertamaan porttia kohti. Kundin molemmat koirat seurasivat meitä, ja se iso musta tuli hyvin lähelle Punkkia niin, että Punkki oli sen etutassujen välissä. Se sillä tavalla haukkumurahti Punkille, joka ilmeisesti kiinniolostaan johtuen ärähti sille takaisin. Salamana se musta nappasi Punkkia selkänahasta kiinni, nosti ilmaan ja ravisteli. Voi vittu, mä sanoin ja ajattelin. Onneksi toisen koiranomistajan refleksit olivat kunnossa, ja se syöksytaklasi piskinsä lumeen ja sen ote Punkista lipesi. Punkista huomasi heti, ettei siihen yhtään sattunut, vaikka tilanne näytti ihan jäätävältä, ja kundin lähes käsinkosketeltavan nolostumisen huomasi niin selvästi, etten edes hermostunut koska tosiaan mitään ei sattunut. Oli vähän liikuttavaa kuulla, kuinka se selosti. Oikeesti, älä tuu sanoon kun koskaan ei tiedä, milloin se kosahtaa omaan nilkkaan.

Duunimaailmassa näitä saa kanssa aika usein. Kun joku erityisen koppavasti ilmoittaa vaikka jostain tekemästäni virheestä, niin todennäköisesti se paljastuukin sen ihan ikiomaksi mokaksi. Jos taas sanoo rakentavasti, hyvässä hengessä huomauttaen, on paljon todennäköisempää ettei se juttu posahda ns. backfirenä omalle naamalle. En kyllä tiedä, onko näille tyypeille se edes noloa, tai ainakaan liian noloa estääkseen sen tekemistä uudelleen, koska ainahan ne samat tyypit kohentelee rillejään ja narisevalla äänellä ottaa pätemispuheenvuoroa. Se on vaan niin.. väsyttävää. Oikeasti.

Day 25 A song that makes you laugh

Tämän biisin Pörri soitti mulle. En olisi ikinä arvannut, kuka sen on laulanut, ellei sitä olisi mulle kerrottu. Tämä on oikeasti uskomaton pläjäys, ensin sitä kuuntelee suu auki ja sitten alkaa naurattaa ihan saatanasti. Hyvää duunia, Eddie Murphy! Ei muuta kun Party All The Time vaan! Tämä vielä kestää lähes 10 minuuttia. Grrr! Myös Children Of Bodom on coveroinut tätä mestariteosta, mutteivät nämä uudelleenversioinnit tietenkään koskaan ole alkuperäisen vertaisia.

Huh. Tää jää soimaan päähän.

Day 24 A song that you want to play at your funeral

Nyt on Aika. Nimittäin jatkaa tätä.

Tähän kopioin hävyttömästi siskoni Pupen kertoman biisin, joka hautajaistilanteessa (ja okei, muutenkin ihan lauluna) on kohtalaisen hätänen. Se on Whamin Wake Me Up Before You Go-Go. En tiedä, mistä toi alleviivaus tuli enkä saa sitä pois, mutta hui-hai, en piittaa!

Ps. Keksin myös yhden biisin minkä aion laulaa meidän tyttöjen suunnitellussa aamukaraokessa: Billy Joelin Piano Man. Se tulee menemään tosi huonosti, mutta onneksi siihen rohkaistumisen aikoihin näyttänen jo Ari Koivuselle, joten hui-hai, ei sekään haittaa!

OOOon niin huoleton, enkä kännissä, vaikka siellä niin veikkaillaan!

EDIT: Alleviivaus näkyy vain esikatselussa, ja se joka ei sitä usko saa tulla tänne katsomaan.