This ain't a lovesong

Erinomaisen hyvä ja rakas ystäväni Minkki kirjoitti jossain yhteydessä siitä, että kun rakkaus on joltain kantilta, hyvältä tai pahalta, tosi läsnä niin tuntuu sille, että radiossa ei soiteta mitään muuta kuin rakkauslauluja. Myös Valon Ville sanoi jossain lähteessä, jota en jaksa etsiä ja jonka tarkkaa sisältöäkään en muista, jotain sellaista, että se Screamworksin aikaan oli rakastunut, mutta ei sitten oikein keskittynyt siihen vaan tekemään biisejä siitä fiiliksestä, ja sitten se homma olikin ohi, ei ollut enää minkäänlainen homma. Tämän tönkön alustuksen saattelemana yritän kertoa, että alan ehkä viimein samaistua siihen, että musiikki kumpuaa nimenomaan suurista tunteista. Itse olen saanut suunnatonta lohtua näppäilemällä epävireisiä sointuja akustisesta kitarasta, joka on mulla lainassa koska se tyyppi, joka myi mulle Paulin, aikoo selvästi saada mut ostamaan myös ton, ja onnistuukin kohta, koska se alkaa olla niin täynnä mun muistoja. Tsiikailen Youtubesta Marty Swartzin guitar lessoneita ja soitan vaan, vaikka sormia särkee, koska silloin olen ihan rauhallinen. Tänään muuten onnistuin pausettamaan kerran niin, että Marty piti pikkusormea suupielessään samalla lailla kuin Dr. Evil Austin Powersista ja naurettiin Pörrin kanssa kuset housussa.

Näissä kohdissa myös on sanoinkuvaamattoman lämmittävää huomata, kuinka paljon tsemppausta saa ja miten koskettavia lohdutusviestejä ihmiset laittavat. Kiitos kaikille tsiljoonasti, ja aivan erityisesti Panulle, joka sanoi aivan täsmälleen eniten lohduttavasti tekstarissaan. Love you, guys.

Nyt on jokunen viikonloppu vielä aikaa ja tapahtumaa tähän liittyen, mutta kunhan se on ohi ja aurinko taas paistaa, niin haluan jaksaa olla taas läsnä niille, jotka sitä nytkin tarvitsisivat. Sitten, kun taas tuntuu sille, niin pidetään hauskaa ja nauretaan ja kaikki on hyvin, kääntynyt surusta vähintään katkeransuloiseksi tai vielä mielummin kauniiksi muistoiksi.