Mulla on vähän canon ja töissä joku on laittanut päälle Ylenaikaisen, josta tulee aivan käsittämätöntä piipaa-musiikkia. Tunnen oloni hyvin epätodelliseksi, mutta myös sillä tavalla hauraaksi, etten uskalla vaihtaa sitä, koska kyse voi olla jostain suuremmasta kosmisesta kokonaisuudesta, jonka balanssi menee sitten vituilleen ja kaikki oli tässä, vain siksi että mä valitin musasta.
Eilen olin kutsuvieraana yrityksemme edustajana juhlissa saaristossa. Kyseinen ilta oli aivan täydellinen; aurinko paistoi kuumaakin kuumemmin, mutta merituuli leikkasi poltteen tehden siitä suorastaan silittävän. Ruoassa oli kalaa, uusia perunoita ja tilliä, kaikkea kesäistä ja raikasta ja freshin makuista. Eilen myös tapahtui yksi asia, jota itselleni ainakaan ei ole koskaan ennen tapahtunut. Join kollegani kanssa päärynäsiideriä viinilasista pihalla, ja yhtäkkiä kämmentä alkoi kuumottaa. Auringonsäteet keskittyivät siiderin läpi kämmeneen polttopisteeksi, joka siis oikeasti poltti ja nippaisi. Mitä vittua? What is this crazy madness?
Niin ja ei pitäisi olla näin paha krapula viidestä siideristä, varsinkin kun olin nukkumassa jo puolen yön aikaan. Ei ole reilua tämä. Paitsi vähän on, koska tänään on perjantai kuitenkin. Huomenna lähden landelle maalaamaan ja laitoin jo tänään punaista kynsilakkaa, noin niinkuin harjoitusmielessä. Enää kolme maanantaita kesälomaan, toivottavasti en saa potkuja tai ota lopareita sitä ennen, vaikka väsyttääkin tosi paljon ja vituttaakin ja haluaisin vaan pois koko ajan.
EDIT: Meinasin pillahtaa liikutuksesta itkuun, kun ne viimein soitti Take Thatin Patiencen, mutta sitten huomasin myös sen, että joku petkuli oli käynyt vaihtamassa Novalle, joka sekin on kauhea, mutta onhan Patience nyt helvetin hieno biisi. Ei ihan niin hyvä kuin Relight My Fire, mutta kuitenkin. Niin ja ei tapahtunut mitään vaikka vaihtoi kanavaa. Vai tapahtuiko? *Mysteerimusiikkia*. Ostin kotiin vietäväksi Pörrikselle possupiffejä ja itselleni viinilehtikääryleitä, ja mun tekisi mieli syödä ne koko ajan vaikka oonkin ihan täynnä ja haluisin syödä ne kotona, ja on myös tosi pitkä aika siitä kun niitä viimeksi söin, joten en täsmälleen muista mille ne maistuu, paitsi että hyviä ne on, alunperin Panu pakotti mua syömään niitä. Puhuttiin muuten Panun kanssa puistossa lounastaessa siitä, että sillonkun sekin bloggasi niin me oltiin aika hauskoja ja aina kännissä, nyt me ollaan vaan töissä.
perjantai 21. toukokuuta 2010
tiistai 11. toukokuuta 2010
You've got m@il
Olen aina meinannut, ja nyt viime aikoina ihan erityisesti, ajautua hulluuteen siitä, millaisia meilejä ihmiset kirjoittavat töissä työkavereilleen kohtuullisen virallisissa yhteyksissä. Nyt aionkin tehdä TOP 4 -listan kaikista vitun ärsyttävimmistä kehareista, joita ei koskaan olisi saanut ottaa töihin mihinkään meilien perusteella.
1.) Ihmiset, jotka eivät otsikoi meiliä ollenkaan, tai sitten laittavat sen otsikoksi "ÖÖÖH" tai "moi!!1?". Joka kerta, kun tällainen meili tulee, mun tekisi mieli deletoida se ja lähettää sen lähettäjälle sähköpostipommi, jonka otsikko on "TÄH??!??!?!", koska sen ne saletisti avaa koska ne voi samaistua siihen, ja kuulostaahan toi nyt jännälle.
2.) Tämä ryhmä on osittain päällekkäinen edellisen kanssa usein. Nämä henkilöt käyttävät aivan vitusti välimerkkejä eivätkä osaa yhdyssanoja. "koska tehään seuraava kirje kuori tilaus????? tänks :)))!!?" Mä luulen, et sun se on jo vetämässä.
3.) Ihmiset, jotka eivät käytä välimerkkejä ollenkaan eivätkä piittaa pikkuisista typoista tai välilyöntien puutteesta, vaan kirjoittavat kaikki sulavasti putkeen. Mitä pidempi teksti, sitä saatanasti vaikeampi tajuta, mitä siinä oikein haetaan. Tän genren prot toisaalta saavat jo yhden lauseen ihan mahdottomaksi.
4.) Urpot, jotka lähettelevät tsiljoona vuotta sitten jo niin nähtyjä ketjukirjeitä joka päivä. Niille nyt vain pitäisi antaa selkään.
Pakko sanoo, etten ole kiinnostunut. mistäääN!!½!"
1.) Ihmiset, jotka eivät otsikoi meiliä ollenkaan, tai sitten laittavat sen otsikoksi "ÖÖÖH" tai "moi!!1?". Joka kerta, kun tällainen meili tulee, mun tekisi mieli deletoida se ja lähettää sen lähettäjälle sähköpostipommi, jonka otsikko on "TÄH??!??!?!", koska sen ne saletisti avaa koska ne voi samaistua siihen, ja kuulostaahan toi nyt jännälle.
2.) Tämä ryhmä on osittain päällekkäinen edellisen kanssa usein. Nämä henkilöt käyttävät aivan vitusti välimerkkejä eivätkä osaa yhdyssanoja. "koska tehään seuraava kirje kuori tilaus????? tänks :)))!!?" Mä luulen, et sun se on jo vetämässä.
3.) Ihmiset, jotka eivät käytä välimerkkejä ollenkaan eivätkä piittaa pikkuisista typoista tai välilyöntien puutteesta, vaan kirjoittavat kaikki sulavasti putkeen. Mitä pidempi teksti, sitä saatanasti vaikeampi tajuta, mitä siinä oikein haetaan. Tän genren prot toisaalta saavat jo yhden lauseen ihan mahdottomaksi.
4.) Urpot, jotka lähettelevät tsiljoona vuotta sitten jo niin nähtyjä ketjukirjeitä joka päivä. Niille nyt vain pitäisi antaa selkään.
Pakko sanoo, etten ole kiinnostunut. mistäääN!!½!"
torstai 6. toukokuuta 2010
Smooth criminal
Tänä aamuna kuuntelin The 69 eyesiä, Turbonegroa ja Killswitch Engagea ja join kaksi kuppia kahvia. Olin nähnyt kivaa unta, jossa olin parhaiden tyttökavereiden kanssa kesäisellä roadtripillä. Lähdin töihin parhaat homopoliisilasit päässäni, ja olin hyvällä tuulella.
Ei olisi kannattanut.
Joku kriminaali oli yöllä tunkeutunut autooni, pöllinyt soittimen ja melkein kaikki levyni sekä pistänyt kaikki siellä autossa ylösalaisin. Voin kertoa, että rikosilmoituksen täyttäminen tuntuu aivan törkeältä ajanhukalta, koska kyseessä on suunnilleen vuonna 2005 hankittu soitin sekä suunnilleen tsiljoona levyä, joista eniten harmittaa HIMin kahden uusimman pölliminen. Hauskaa oli se, että rosvot olivat jättäneet yhden levyn, joka oli HIMin Love Metal, joka on suosikkini kaikista maailman levyistä. Silti koen, että on tärkeää tehdä se ilmoitus, koska näiden tekijäthän on aina samoja tyyppejä. Tämä oli ollut kuitenkin sen verran huono, ettei ollut saanut varastettua Gepardia, vaikka oli ronkkinut virtalukkoa ihan todenteolla. HÄÄ-HÄÄ!
Mutta siis voi vittu. Ei muuta.
Ei olisi kannattanut.
Joku kriminaali oli yöllä tunkeutunut autooni, pöllinyt soittimen ja melkein kaikki levyni sekä pistänyt kaikki siellä autossa ylösalaisin. Voin kertoa, että rikosilmoituksen täyttäminen tuntuu aivan törkeältä ajanhukalta, koska kyseessä on suunnilleen vuonna 2005 hankittu soitin sekä suunnilleen tsiljoona levyä, joista eniten harmittaa HIMin kahden uusimman pölliminen. Hauskaa oli se, että rosvot olivat jättäneet yhden levyn, joka oli HIMin Love Metal, joka on suosikkini kaikista maailman levyistä. Silti koen, että on tärkeää tehdä se ilmoitus, koska näiden tekijäthän on aina samoja tyyppejä. Tämä oli ollut kuitenkin sen verran huono, ettei ollut saanut varastettua Gepardia, vaikka oli ronkkinut virtalukkoa ihan todenteolla. HÄÄ-HÄÄ!
Mutta siis voi vittu. Ei muuta.
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Heksadesimaalimuotoinen ASCII-esitys sanalle "HELP"
Kun soitin äsken duunikaverilleni sisäpuhelimella, että sen asiakas on saapunut, se käski sanoa, että se pelaa Bubble Shooteria ja siksi kestää hetki. Mua harmitti, etten kehdannut oikeasti sanoa niin, koska se olisi ollut hauskaa. Samalla tavalla kuin se, kun duunirakennuksessa epoksiliimattiin jotain, ja se koko paikka löyhkäsi, joten yksi duunikaverini pahoitteli hajua "kun toi sihteeri imppaa liimaa". (Olen muuten varmasti kertonut ton jutun jo. Aivan varmasti, anteeksi).
Mikäs meno noin muuten? No nythän on sellanen juttu, ettei ole oikeen minkäänlainen juttu. En voi tehdä mitään riemukkaita ja aerobista tai mitään muutakaan kuntoa nostattavia liikuntaharjoitteita, koska pääsiäissunnuntaina baarin rappusiin perseelleen kaatumalla rikkomani häntäluu on edelleen turkasen kipeä. Tähän meinaa oikeasti mennä hermo, koska sillehän ei voi tehdä mitään, enkä siksi viitsi turhanpäiten mennä lekuriinkaan, vaan olen pahassa ibuprofeenikoukussa ja muutenkin henkisesti rasittunut. Muutenkin voisin lähinnä vaan nukkua ja syödä, koska ne on tällä hetkellä kahdestaan TOP10 -listalla siisteimmät tekemiset juuri nyt.
Joo joo, laitan listan iloisista ja surullisista asioista koska yleisö sitä kuitenkin vaatii:
Happyhappyjoyjoy:
-se, että tänään on uuden tatskani aatonaatonaatonaatonaatto (en vastaa ton sanan korrekteista määristä vokaaleja, enkä kyllä tarkemmin ajatellen konsonanttejakaan)
-suoritusraudalla tehdyt kiharat, jotka näyttää kivoille ja kestää
-punainen huulipuna, jolla voi sutata duunikaverin chihuahuan pään ja miettiä, miten sen vaimo ottaa noin tyhmän jutun vastaan
-kirkkaat värit myös kynsilakoissa, koska nyt on kevät vaikkei tosiaankaan siltä näytä
-bussikuskien tervehtiminen ja kyydistä kiittäminen erityisen kovaäänisesti ja korostetun hyvätapaisesti, ja siitä itsellekin tuleva hyvä mieli
-ilta-aurinko, jonka valossa eläinten turkit kimaltelevat lähes metallisina
Shitfuckass:
-mun tyhmä isi, joka muuttaa koko ajan suunnitelmiaan, josta syystä meinaan kuolla hermoromahdukseen kesälomasuunnitelmieni muututtua. Aion kyllä kiristää iskältä matkan vittu ihan sama minne, koska se on vastuussa mun ahdistuksesta
-naissuutarit, jotka yhden tuntemani henkilön mukaan ovat huomattavasti tylympiä eivätkä yhtään niin avuliaita kuin miehet
-kaikki puhuminen julkisissa aamuisin
-päässä jotain kaksi viikkoa soinut Hansonin MmmBop
-itsensä kiduttaminen katsomalla joko telkkarista hääohjelmia tai FB:sta vauvakuvia, vihaan molempia enkä tajua miksi sitten toimin niin
Mikäs meno noin muuten? No nythän on sellanen juttu, ettei ole oikeen minkäänlainen juttu. En voi tehdä mitään riemukkaita ja aerobista tai mitään muutakaan kuntoa nostattavia liikuntaharjoitteita, koska pääsiäissunnuntaina baarin rappusiin perseelleen kaatumalla rikkomani häntäluu on edelleen turkasen kipeä. Tähän meinaa oikeasti mennä hermo, koska sillehän ei voi tehdä mitään, enkä siksi viitsi turhanpäiten mennä lekuriinkaan, vaan olen pahassa ibuprofeenikoukussa ja muutenkin henkisesti rasittunut. Muutenkin voisin lähinnä vaan nukkua ja syödä, koska ne on tällä hetkellä kahdestaan TOP10 -listalla siisteimmät tekemiset juuri nyt.
Joo joo, laitan listan iloisista ja surullisista asioista koska yleisö sitä kuitenkin vaatii:
Happyhappyjoyjoy:
-se, että tänään on uuden tatskani aatonaatonaatonaatonaatto (en vastaa ton sanan korrekteista määristä vokaaleja, enkä kyllä tarkemmin ajatellen konsonanttejakaan)
-suoritusraudalla tehdyt kiharat, jotka näyttää kivoille ja kestää
-punainen huulipuna, jolla voi sutata duunikaverin chihuahuan pään ja miettiä, miten sen vaimo ottaa noin tyhmän jutun vastaan
-kirkkaat värit myös kynsilakoissa, koska nyt on kevät vaikkei tosiaankaan siltä näytä
-bussikuskien tervehtiminen ja kyydistä kiittäminen erityisen kovaäänisesti ja korostetun hyvätapaisesti, ja siitä itsellekin tuleva hyvä mieli
-ilta-aurinko, jonka valossa eläinten turkit kimaltelevat lähes metallisina
Shitfuckass:
-mun tyhmä isi, joka muuttaa koko ajan suunnitelmiaan, josta syystä meinaan kuolla hermoromahdukseen kesälomasuunnitelmieni muututtua. Aion kyllä kiristää iskältä matkan vittu ihan sama minne, koska se on vastuussa mun ahdistuksesta
-naissuutarit, jotka yhden tuntemani henkilön mukaan ovat huomattavasti tylympiä eivätkä yhtään niin avuliaita kuin miehet
-kaikki puhuminen julkisissa aamuisin
-päässä jotain kaksi viikkoa soinut Hansonin MmmBop
-itsensä kiduttaminen katsomalla joko telkkarista hääohjelmia tai FB:sta vauvakuvia, vihaan molempia enkä tajua miksi sitten toimin niin
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
I put the "the" in "psychotherapist"
Mulla on ollut jotenkin tosi kiva viikonloppu. On jännä, ettei se kivuus ole koskaan suoraan riippuvainen siitä, mitä tekee, vaan se on sillä tavalla arvaamatonta, kuin useimmat muutkin asiat. Keksin myös tänään kuuratessani kylppäriä uuden hyvän bändin, ja sen nimi on Dead By April. Oon innoissani, koska en pitkään aikaan ole ollut innoissani jostain bändistä, ja olen vähän kaivannut sitä.
Perjantaina maksimoin tilanteen, jossa en lähtisi radalle. Suunnitelma oli hieno ja toimi, kunnes Minkki pyysi mua ilmaisen viinan bileisiin. Koska tunnetusti lempiruokaani on ruoka ja lempijuomaani ilmainen viina, en vain mitenkään voinut kieltäytyä. Matka taittui sillä tavalla jännästi, että päädyin ottamaan tilataksin Myyrmäen terveyskeskuksen henkilökunnan kanssa keskustaan. Taksikuski oli äärettömän korrekti ja pidättyväisen skarppi nuori mies, jolla oli ryhdikkäät vaatteet ja korpinmustana kimaltava poninhäntä. Otin asiakseni jututtaa sitä koko matkan, ja lopulta se jopa hymyili ja naurahtikin mun jutuille. Ehkä säälistä, mutta kuitenkin. Bileisiin mentiin jengillä Minkki ja Personal Jesus, eli PJ, jonka kanssa en ollut koskaan oikein tullut juttuun. Ekan kerran nähdessäni sen vedin sitä avarilla naamaan, koska se kutsui mun tissejä Huyndaiksi. Yleensä mulla ei mene hermo sellaseen, mutta tolloin meni, ja hauskaa oli se, että olin oikeasti kuullut väärin. En kyllä enää muista, miten se oikeasti meni, mutta väliäkö tuolla. Bileissä juotiin tuoppikaupalla kaikkea tarjottua, juteltiin fiksuja eikä sitten oikein muuta. Koska budjettini tuolle illalle oli nolla, olin taksikyydin ulottumattomissa ja päädyin yökylään PJ:n lukaaliin, joka oli juuri sellainen, että siellä ei tyhmäkään luulisi tytön asuvan. Kuunneltiin doommetalia ja syötiin lohkoperunoita ja juteltiin kirjoista ja larppaamisesta. Lopulta käperryin pöydän alle kahdeksankymmentäluvun äitiyspakkauksesta saadun täkin alle, ja toinen kylään tullut böönä sanoi nukkumaan mennessämme vain että "sä olet kyllä outo".
Aamulla heräsin, ja kelasin etten jaksa alkaa selittää vaan ammuin vaan kotiin. On mahtavaa olla vieläkin kännissä julkisissa kun muut on menossa joihinkin kunniallisiin askareisiin. Kotona nukuin pikkukoira Punkin vieressä, ja Punkki pelasti mut tuhisemalla sillä tavalla ihanasti, miten vain se tekee ja tuoksumalla uniselle koiralle. Piristyttyäni menin Panun siskon ja serkun luo syömään lettuja ja juomaan skumppaa. Toisen päivän tapaan juoma ei sihissyt nuppiin, ja ehkä juuri siksi onneksi lähdin nätisti kotiin kun Pörri tuli hakemaan mua. Pörrin kanssa saunottiin, ja mä niin tykkään jutella sen kanssa sellaisessa raukeassa kännissä, koska se ei koskaan pilkkaa tai väheksy, vaikka on tollaisessa tilassa. Viime yönä nukuin kuin halvaantunut, kellon ympäri heräämättä tai kääntymättä ehkä kertaakaan.
Tänään kävin katsomassa Liisa Ihmemaassa. Odotin siltä kovasti, mutta se oli vielä siitäkin ehkä parempi. Sen leffan visuaalisuus oli ihan täysin mun mieleen, mä rakastin tsiljoonaa yksityiskohtaa siinä ja kaikki oli lumoavaa. Hymyilin monissa kohdissa itsekseni, sain vau-fiiliksiä enkä kyllästynyt hetkeksikään. Mä tykkään, kun joku on vaan absoluuttisen hyvää. Leffan jälkeen kävin Panun kanssa Mäkkärissä, koska mulla on näköjään tällä hetkellä meneillään massakausi ja tuloksekkaasti se on mennytkin. Mulla oli eilen ja tänään päällä punainen kukkamekko, tietty toki wetlook-leggareiden, conversejen ja nahkatakin kanssa, mutta silti musta tuntui vähän sille, kuin olisi kevätpäivä ja olisin menossa lypsylle ja kaikki oli toiveita täynnä.
Perjantaina maksimoin tilanteen, jossa en lähtisi radalle. Suunnitelma oli hieno ja toimi, kunnes Minkki pyysi mua ilmaisen viinan bileisiin. Koska tunnetusti lempiruokaani on ruoka ja lempijuomaani ilmainen viina, en vain mitenkään voinut kieltäytyä. Matka taittui sillä tavalla jännästi, että päädyin ottamaan tilataksin Myyrmäen terveyskeskuksen henkilökunnan kanssa keskustaan. Taksikuski oli äärettömän korrekti ja pidättyväisen skarppi nuori mies, jolla oli ryhdikkäät vaatteet ja korpinmustana kimaltava poninhäntä. Otin asiakseni jututtaa sitä koko matkan, ja lopulta se jopa hymyili ja naurahtikin mun jutuille. Ehkä säälistä, mutta kuitenkin. Bileisiin mentiin jengillä Minkki ja Personal Jesus, eli PJ, jonka kanssa en ollut koskaan oikein tullut juttuun. Ekan kerran nähdessäni sen vedin sitä avarilla naamaan, koska se kutsui mun tissejä Huyndaiksi. Yleensä mulla ei mene hermo sellaseen, mutta tolloin meni, ja hauskaa oli se, että olin oikeasti kuullut väärin. En kyllä enää muista, miten se oikeasti meni, mutta väliäkö tuolla. Bileissä juotiin tuoppikaupalla kaikkea tarjottua, juteltiin fiksuja eikä sitten oikein muuta. Koska budjettini tuolle illalle oli nolla, olin taksikyydin ulottumattomissa ja päädyin yökylään PJ:n lukaaliin, joka oli juuri sellainen, että siellä ei tyhmäkään luulisi tytön asuvan. Kuunneltiin doommetalia ja syötiin lohkoperunoita ja juteltiin kirjoista ja larppaamisesta. Lopulta käperryin pöydän alle kahdeksankymmentäluvun äitiyspakkauksesta saadun täkin alle, ja toinen kylään tullut böönä sanoi nukkumaan mennessämme vain että "sä olet kyllä outo".
Aamulla heräsin, ja kelasin etten jaksa alkaa selittää vaan ammuin vaan kotiin. On mahtavaa olla vieläkin kännissä julkisissa kun muut on menossa joihinkin kunniallisiin askareisiin. Kotona nukuin pikkukoira Punkin vieressä, ja Punkki pelasti mut tuhisemalla sillä tavalla ihanasti, miten vain se tekee ja tuoksumalla uniselle koiralle. Piristyttyäni menin Panun siskon ja serkun luo syömään lettuja ja juomaan skumppaa. Toisen päivän tapaan juoma ei sihissyt nuppiin, ja ehkä juuri siksi onneksi lähdin nätisti kotiin kun Pörri tuli hakemaan mua. Pörrin kanssa saunottiin, ja mä niin tykkään jutella sen kanssa sellaisessa raukeassa kännissä, koska se ei koskaan pilkkaa tai väheksy, vaikka on tollaisessa tilassa. Viime yönä nukuin kuin halvaantunut, kellon ympäri heräämättä tai kääntymättä ehkä kertaakaan.
Tänään kävin katsomassa Liisa Ihmemaassa. Odotin siltä kovasti, mutta se oli vielä siitäkin ehkä parempi. Sen leffan visuaalisuus oli ihan täysin mun mieleen, mä rakastin tsiljoonaa yksityiskohtaa siinä ja kaikki oli lumoavaa. Hymyilin monissa kohdissa itsekseni, sain vau-fiiliksiä enkä kyllästynyt hetkeksikään. Mä tykkään, kun joku on vaan absoluuttisen hyvää. Leffan jälkeen kävin Panun kanssa Mäkkärissä, koska mulla on näköjään tällä hetkellä meneillään massakausi ja tuloksekkaasti se on mennytkin. Mulla oli eilen ja tänään päällä punainen kukkamekko, tietty toki wetlook-leggareiden, conversejen ja nahkatakin kanssa, mutta silti musta tuntui vähän sille, kuin olisi kevätpäivä ja olisin menossa lypsylle ja kaikki oli toiveita täynnä.
perjantai 26. maaliskuuta 2010
Lazarus at Frankenstein's
Tänä aamuna pudotin lavuaariin poskipunan, joka hajosi tuhannen päreiksi, ja punertavaa jauhoa oli aivan joka paikassa. Olin myös nukkunut niin sikeästi, etten tuntenut unipaidan kietoutuneen erittäin tiukasti, ja nyt kaksi tuntia heräämisestä kainalon seutuvilla on edelleen aristava, melkein palaneen tuntuinen kohta. Tulin myös ensimmäisen asiakkaan kanssa samalla hissillä, josta ammuin ulos väärässä kerroksessa ja pyörin ja sekoilin ja kompastuin palatessani hissiin.
Viime aikoina olen miettinyt kahta ominaisuutta ihmisissä. Ensimmäinen on sellainen, jota arvostan ehkäpä yli kaikkien muiden ominaisuuksien, ja toinen on sellainen, jota vähän kadehdin, koska mulla ei ole sitä lähes ollenkaan.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan ihmisissä aitoutta. Jotenkin sen tuntuu vaistoavan myös helpommin, kaikenlainen falskius ja teeskentely vääristää koko ihmisen, melkein oikeasti näkee, kun sen kasvot menee blurriksi. Kaikki aidotkaan ihmiset eivät ole sellaisia, joista pitäisin, mutta jos ne kuitenkin ovat juuri sellaisia kuin haluavatkin, on niissä ainakin se yksi ominaisuus, josta pidän ja jota arvostan. Toissa firman bileissä auoin päätäni ja läksytin etusormi pystyssä yhtä työkaveriani humalan tuomalla uholla, ja viime bileissä tämä kyseinen henkilö sanoi mulle, että se diggaa kun mä olen niin aito. Se oli kivasti sanottu, ja mä aidosti olenkin kova sanomaan, mitä sitä kiertelemään. Toisinaan toivoisin, että mullekin annettaisiin kritiikkiä, sellaista oikeaa ja kehittävää ja jota voisi miettiä, mutta ehkä kukaan ei kohta enää uskalla, kun olen niin pahapäinen.
Puolestaan se, mitä kadehdin, on luovuus ja kyky luoda. Paitsi etten osaa piirtää, soittaa tai muutenkaan oikein tuottaa mitään, ei mulla kyllä oikeastaan ole ideoitakaan. Mun on aina nähtävä juttuja, en pysty keksimään mikä olisi upeaa, vaan mä tiedän mikä on upeaa vasta kun olen nähnyt sen. Se on vähän masentavaa. Mulla on uusi tatskaidea, ja jotenkin ajattelin, että osaisin itse piirtää sen yhdistelemällä useita malleja. Eihän se niin mene, koska mulla ei ole lainkaan kykyä soveltaa, eikä siis edes yhdistellä piirtämällä löytämiäni malleja. Delegoin tehtävän kollegani miehelle, joka säälittävän piirrukseni nähtyään oli saanut jo tuhat ideaa ja tajunnut miten mikäkin kohta kannattaa tehdä. Usein mä mietin, miltä tuntuisi, jos oikeasti pystyisi noin vain luomaan jotain uutta ja ennenkaikkea omaa, piirtää, maalata tai säveltää lauluja? Toki kaikkien ideat kumpuavat jostain, mitä ne ovat nähneet tai kokeneet, mutta silti. Mä en osaa edes kuvitella sitä.
Kolmas asia on Anne Ricen englanninkielinen The Vampire Lestat, joka on kirjoitettu täsmälleen samaan, synkänkauniiseen sävyyn kuin HIMin lyriikat. Mulla kesti vähän aikaa tajuta, että miksi se kuulostaa niin tutulle, ennenkuin tajusin yhdistää ne kaksi. Silloin musta tuntui suorastaan briljantille, juuri tosta edellisen kappaleen syystä.
Viime aikoina olen miettinyt kahta ominaisuutta ihmisissä. Ensimmäinen on sellainen, jota arvostan ehkäpä yli kaikkien muiden ominaisuuksien, ja toinen on sellainen, jota vähän kadehdin, koska mulla ei ole sitä lähes ollenkaan.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan ihmisissä aitoutta. Jotenkin sen tuntuu vaistoavan myös helpommin, kaikenlainen falskius ja teeskentely vääristää koko ihmisen, melkein oikeasti näkee, kun sen kasvot menee blurriksi. Kaikki aidotkaan ihmiset eivät ole sellaisia, joista pitäisin, mutta jos ne kuitenkin ovat juuri sellaisia kuin haluavatkin, on niissä ainakin se yksi ominaisuus, josta pidän ja jota arvostan. Toissa firman bileissä auoin päätäni ja läksytin etusormi pystyssä yhtä työkaveriani humalan tuomalla uholla, ja viime bileissä tämä kyseinen henkilö sanoi mulle, että se diggaa kun mä olen niin aito. Se oli kivasti sanottu, ja mä aidosti olenkin kova sanomaan, mitä sitä kiertelemään. Toisinaan toivoisin, että mullekin annettaisiin kritiikkiä, sellaista oikeaa ja kehittävää ja jota voisi miettiä, mutta ehkä kukaan ei kohta enää uskalla, kun olen niin pahapäinen.
Puolestaan se, mitä kadehdin, on luovuus ja kyky luoda. Paitsi etten osaa piirtää, soittaa tai muutenkaan oikein tuottaa mitään, ei mulla kyllä oikeastaan ole ideoitakaan. Mun on aina nähtävä juttuja, en pysty keksimään mikä olisi upeaa, vaan mä tiedän mikä on upeaa vasta kun olen nähnyt sen. Se on vähän masentavaa. Mulla on uusi tatskaidea, ja jotenkin ajattelin, että osaisin itse piirtää sen yhdistelemällä useita malleja. Eihän se niin mene, koska mulla ei ole lainkaan kykyä soveltaa, eikä siis edes yhdistellä piirtämällä löytämiäni malleja. Delegoin tehtävän kollegani miehelle, joka säälittävän piirrukseni nähtyään oli saanut jo tuhat ideaa ja tajunnut miten mikäkin kohta kannattaa tehdä. Usein mä mietin, miltä tuntuisi, jos oikeasti pystyisi noin vain luomaan jotain uutta ja ennenkaikkea omaa, piirtää, maalata tai säveltää lauluja? Toki kaikkien ideat kumpuavat jostain, mitä ne ovat nähneet tai kokeneet, mutta silti. Mä en osaa edes kuvitella sitä.
Kolmas asia on Anne Ricen englanninkielinen The Vampire Lestat, joka on kirjoitettu täsmälleen samaan, synkänkauniiseen sävyyn kuin HIMin lyriikat. Mulla kesti vähän aikaa tajuta, että miksi se kuulostaa niin tutulle, ennenkuin tajusin yhdistää ne kaksi. Silloin musta tuntui suorastaan briljantille, juuri tosta edellisen kappaleen syystä.
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
Among the broken mirrors I don't look the same
Tänä viikonloppuna sain ekaa kertaa sellaisen niskajumin, etten pystynyt kunnolla kääntämään päätäni. Olen aina kelannut, että se on vikisevien vauvojen touhua, että joo joo käännät vaan niin sillähän se kääntyy, mutta oikeasti voi näköjään tehdä niin kipeää, että kääntämällä lähes tyrmää itsensä. Kuitenkin tähän toimi uuvuttavan säännölliset burana 800-sarjatulet, ja nyt se on jo melkein normaali.
Muuten kävi niin, että jouduin skippaamaan työperjantain tautisten vatsanvääänteiden takia, jotka tietysti alkoivat laantua kun kyynelsilmin tekstasin pomolleni etten mitenkään pääse töihin ja siksi sain vähän huonon omantunnon. Onneksi sekin meni ohi. Perjantaina oli myös sopivasti Pörrin syntymäpäivä, eli kun pääsin pois posliinin luota kylppäristä ja morkkikset laskivat, kokkasin aamiaista ja lounasta, ja illalla käytiin vielä yhdessä lahjaostoksilla, joiden kanssa olin tapani mukaan myöhässä. Kerrankin en ollut stressaantunut, sillä olin pitänyt Mrs. Smithin kanssa suunnittelupalaverin torstaina, jonka aikana join myös skumppaa ja ostin vetskariclutchin, mutta sehän ei tietenkään ole olennaista. Ostin Pörrille miesten naamarasvaa (kosteusvoide kuulostaa kuulemma gaylle), jottei se aina käyttäisi mun. Lisäksi ostin sille kaikkien aikojen lempituoksuani, joka on niinkin epäcool kuin Tommy Hilfigerin Tommy. Siinä on joku osanen, joka saa sen tuoksumaan aivan täydelliselle. Kun mä olin pikkutyttö, kaikki pojat tuoksui sille, mutta silti se ei personoidu keneenkään henkilöön, vaan se on vain yleismaailmallisesti hyvä tuoksu. Nyt on onnenpäivä, kun haistan sitä koko ajan.
Minkki kirjoitti vähän inhorealistisesti siitä, kuinka bloggaamisen kultakausi tuntuu olevan ohi. On muuten rasittavaa, että ton merkinnän otsikosta mulle tulee mieleen koko ajan tämä biisi. Mutta siis, juuri siitä samasta syystä tuntuu yhdentekevälle se, mitä kirjoittaa ja miten eikä koe enää tarvetta haastaa itseään sanojen asettelulla. Koska tuntuu sille, ettei kukaan lue, ei saa siitä fiiliksestä enää kiinni, ja siksi muuttuu itsekin yhdentekeväksi. Tai ehkä olen aina ollut sitä, mutta ennen se ei kuitenkaan ole tuntunut sille, ja se on se ero.
Näin muuten viime yönä unta siitä, että olin isossa kartanossa. Siellä oli iso porukka ihmisiä, joita en tuntenut kauhean hyvin, mutta pointti oli klassinen ja siinä, että sieltä ei päässyt pois, ja että vieraiden joukossa oli murhaaja. One by one, tiedättehän. Lopulta sitten, kun siellä oli enää pari avutonta pimua ja minä, sain murhaajan kiinni ja itsepuolustukseksi tapoin sen. Kun paikalle saapui hoitohenkilökuntaa, mietin koko ajan sitä, olinko oikeasti puolustanut itseäni vai olinko sittenkin itse se murhaaja. Spekuloinnin ajan vammojani hoidettiin erittäin todentuntuisesti, käsistäni poistettiin niitä lävistäneitä ruosteisia nauloja, haavoja ommeltiin, palovammoista poistettiin kuollutta kudosta ja luunsiruja kaivettiin ihon alta pitkältä.
Muuten kävi niin, että jouduin skippaamaan työperjantain tautisten vatsanvääänteiden takia, jotka tietysti alkoivat laantua kun kyynelsilmin tekstasin pomolleni etten mitenkään pääse töihin ja siksi sain vähän huonon omantunnon. Onneksi sekin meni ohi. Perjantaina oli myös sopivasti Pörrin syntymäpäivä, eli kun pääsin pois posliinin luota kylppäristä ja morkkikset laskivat, kokkasin aamiaista ja lounasta, ja illalla käytiin vielä yhdessä lahjaostoksilla, joiden kanssa olin tapani mukaan myöhässä. Kerrankin en ollut stressaantunut, sillä olin pitänyt Mrs. Smithin kanssa suunnittelupalaverin torstaina, jonka aikana join myös skumppaa ja ostin vetskariclutchin, mutta sehän ei tietenkään ole olennaista. Ostin Pörrille miesten naamarasvaa (kosteusvoide kuulostaa kuulemma gaylle), jottei se aina käyttäisi mun. Lisäksi ostin sille kaikkien aikojen lempituoksuani, joka on niinkin epäcool kuin Tommy Hilfigerin Tommy. Siinä on joku osanen, joka saa sen tuoksumaan aivan täydelliselle. Kun mä olin pikkutyttö, kaikki pojat tuoksui sille, mutta silti se ei personoidu keneenkään henkilöön, vaan se on vain yleismaailmallisesti hyvä tuoksu. Nyt on onnenpäivä, kun haistan sitä koko ajan.
Minkki kirjoitti vähän inhorealistisesti siitä, kuinka bloggaamisen kultakausi tuntuu olevan ohi. On muuten rasittavaa, että ton merkinnän otsikosta mulle tulee mieleen koko ajan tämä biisi. Mutta siis, juuri siitä samasta syystä tuntuu yhdentekevälle se, mitä kirjoittaa ja miten eikä koe enää tarvetta haastaa itseään sanojen asettelulla. Koska tuntuu sille, ettei kukaan lue, ei saa siitä fiiliksestä enää kiinni, ja siksi muuttuu itsekin yhdentekeväksi. Tai ehkä olen aina ollut sitä, mutta ennen se ei kuitenkaan ole tuntunut sille, ja se on se ero.
Näin muuten viime yönä unta siitä, että olin isossa kartanossa. Siellä oli iso porukka ihmisiä, joita en tuntenut kauhean hyvin, mutta pointti oli klassinen ja siinä, että sieltä ei päässyt pois, ja että vieraiden joukossa oli murhaaja. One by one, tiedättehän. Lopulta sitten, kun siellä oli enää pari avutonta pimua ja minä, sain murhaajan kiinni ja itsepuolustukseksi tapoin sen. Kun paikalle saapui hoitohenkilökuntaa, mietin koko ajan sitä, olinko oikeasti puolustanut itseäni vai olinko sittenkin itse se murhaaja. Spekuloinnin ajan vammojani hoidettiin erittäin todentuntuisesti, käsistäni poistettiin niitä lävistäneitä ruosteisia nauloja, haavoja ommeltiin, palovammoista poistettiin kuollutta kudosta ja luunsiruja kaivettiin ihon alta pitkältä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
