Ärrinpurrin

Olisi pitänyt arvata, että kun eilen oli ihan normaalia eikä maailmanloppua tullut, niin tiistai on sitten ihan suoraan hellmouthista.

Ensinnäkin mä heräsin aamulla siihen kun a) joku hajotti jossain seinää tms. b) joku porasi johonkin eri seinään norsunmentävää reikää c) kämppis huusi kylppärissä "voi paska!". Lisäksi joku oli tehnyt jotain, mikä sai parvekkeemme (ja kaikki sen kalusteet) näyttämään siltä, kuin jättimäisellä, levottomasti ympäriinsä säntäilevällä lokilla olisi ollut ripuli. Mä en oikeasti osaa päätellä, mitä on tapahtunut, mutta näyttäisi hieman siltä, kuin joku olisi yrittänyt maalata jotain yläkerrassa ilman mainittavaa osaamista. (Jos tämä liittyy tähän parvekkeiden kuntotarkastukseen, vedän jonkun oikeuteen: kukaan ei ole maininnut sanallakaan siitä, että parvekkeeet roiskitaan täyteen jotain valkoista ja ettei sinne kannata laittaa parhaita mustia duunivaatteitaan tuulettumaan. Ei niin että olisin laittanut, mutta olisin voinut.)

Koulun kirjastossa mulle kieltäydyttiin lainaamasta mitään, koska mulla oli sakkoja, eikä mukana käteistä, jolla niitä maksaa. Ihme juttu sinänsä, että eilen, kun sitä käteistä oli ja kävin kysymässä, voisinko maksaa jotain, todettiin, ettei mitään sakkoja ole. Vitun ammattitaidottomat äpärät.

Myöskään tilaamani Buffy-sarjakuva ei ollut tullut (öm, ei siis koulun kirjastoon vaan Kukunoriin), ja kävi ilmi, etteivät Helsingin sarjakuvaliikkeiden työntekijät todellakaan ainakaan aktiivisesti harrasta asiakaspalvelukoulutuksissa ravaamista: kun ensimmäisestä (jossa muuten oltiin ihan kivoja) ei löytynyt, soitin toiseen. "Olisko Buffya?" "En tiedä, enkä voi mennä katsomaan varastosta, kun olen yksin." "Aha, no mitäs tehdään?" En tiedä." "No johan nyt on vittu, et teillä on sitä, mutta mä en nyt sitten voi jotenkin saada sitä?" "En tiedä, voi ollakin. No, jos mä tästä myymälän puolelta tarkastan. (No voi herranen aika ai et sitä voi olla myymälänkin puolella?) Ainoa vaan, että mä tarvitsen siihen kaksi kättä." "Siis täh?" "Että mä en voi puhua sun kanssa puhelimessa ja tarkistaa samalla, onko sitä Buffy-sarjista tossa hyllyssä."

Kävelin sit paikalle, koska olin vain noin kilsan päässä, ja kuulosti siltä, että tyypillä on elämässä muutenkin ihan tarpeeksi vaikeata ilman, että mä alan avautumaan sille asiakaspalvelun saloista. Heti kun tulen sisään ja kysyn: "No löytyikö Buffya?", tyyppi toteaan ykskantaan: "Ei." Myymälä on tyhjä. Ei ristin sielua. En edes uskalla ehdottaa, että tyyppi laittaisi mut ulos ja oven lukkoon ja hilpaisisi nopeasti sinne varastoon, vaan poistun paikalta iso musta pilvi pään päällä.

Että kiitti vain vitusti.

Onneksi tokassa paikassa Buffy oli paikalla, tosin ei sellaisena kuin olin sen käsittänyt: se ei sisältänyt kaikkia kolmeatoista jo julkaistua sarjista, vaan ainoastaan viisi. Lisäksi olin niin väsynyt, että epäilin, että minua huijattiin (ei huijattu, kertoi google, mutta olisi voitu.) Addiktio voitti, joten ostin ylihintaisen ja alisisältöisen Buffyn sedältä, joka kertoi, että sarjakuvaliikettä pitämällä ei elä Helsingissä (no shit, Sherlock?), ja että hän saa rahansa saneeraamalla taloja. Se ehdotti, että menisin hakemaan pankista lainaa parisataatuhatta ja ostaisin sen liikkeen tavaroineen siltä pois. Lisäksi se kertoi, ettei lue sarjiksia, ja kun eräs asiakas totesi jonkin olevan kallista, hän kertoi anekdootin omasta elämästään, joka käytännössä sanoi: "ei se ole kallista, sä oot vaan köyhä."

Mutta kiitti silti ihan kauheasti, uusi Buffy, jee. Tuntuu, kuin jo kerran kuolleeksi todettu ystävä alkaisikin yhtäkkiä yskiä, kun tarina, jonka luulin jo loppuneen saakin jatkoa.

Hyppäsin sitten Kampin asemalta bussiin, jolla kestää noin triplasti pidempään kuin junalla, koska halusin käpertyä penkille lukemaan mukavasti Buffyn ja jengin kuulumiset. VIRHE. Tottakai takapenkille tuli kaksi ärsyttävintä, kovaäänisintä ja vahvasti jollekkin vaniljateiniparfyymille haisevinta teiniä ikinä. Meinasin oikeasti jossain vaiheessa kääntyä avautumaan, että nyt se pää on pidettävä kiinni tai täti lyö!, mutta en voinut, koska se parfyymipilvi oksetti mua niin kovasti. Oikeasti. Mä en tajua, miten joku pystyy asumaan noiden hirviöiden kanssa. Tai opettamaan niitä. Tai hitto vie, olemaan niiden vanhempi ja puolustamaan niitä maailman pahuudelta.

Tämän kaiken lisäksi huvittelin maksamalla laskuja, mikä on aina hauskaa, koska mun rahat/menot ratio ei ole koskaan ollut paskempi. Kostin Elisan vittumaisuuden jättämällä puhelinlaskun maksamatta. Mä tiedän, että te laskutatte väärin, senkin paskiaiset! Siltikin käyttörahaa jäi tosi hintsusti = saman verran kuin aina ennenkin, eli olemattoman vähän. Onneksi mä olen vähätarpeinen, jos on pakko. (Ja Como sur tocornal on halpaa.) Onneksi mä itse asiassa nautin varattomuudesta, kunhan vain pääsen törsäämään edes kerran kuussa (palkkapäivänä siis). Sitä tuntee olevansa elossa kun kokkaa survival-safkaa kuivavarastoista ja kävelee Helsingin rajalle, ettei tarvitse maksaa seutulippua. Tätä se on, kun elämä on muuttunut liian helpoksi, eivätkä villieläimet enää jahtaa, eikä mitään tarvitse itsekään jahdata, että saisi ruokaa.

Korsi, joka katkaisi kamelin selän, viimeinen pisara ja naula arkkuun oli sitten huomio, että helvetin Ruisrock ja pirun Konemetsä on taas rukattu samalle saatanan viikonlopulle (ei, en aio kiroilla yhtään vähempää, pää kiinni!). Meinasi tulla itku, itkuraivari suorastaan. Ihan uskomatonta. Ainoa, mikä puuttuu on se, että Tuska olisi vielä samana viikonloppuna, ja mun ystävät vielä pukkaisi sille viikonlopulle häänsä. (Apua, täytyykin muuten soittaa niille heti koska niin tässä justiinsa käy!) Ihan hirveetä, koska en viime kesänä päässyt Konemetsään ja olen jo puoli vuotta odottanut sitä kuin kissa hiirenkolon edessä. Toisaalta, vaikka Ruissi onkin semmoinen saamarin rahastuskalja-aitaus, jossa menee kuusi miljoonaa euroa rahaa vaikka suurimman osan ajasta vain jonottaa, siellä on tänä vuonna vaan oikeasti ihan lyömätön lainappi. Siis ihan sikana parempi kuin esim. Hulstfredissa tai Roskildessa (no, okei, tasoissa Roskilden kanssa) mun mielestä tänä vuonna (vielä ainakaan) on. Tämän lisäksi kaikki muut suomifestarit ovat luonnollisesti tänä vuonna ihan kuraa (Provinssissa ei ole yhtään ainutta mitään, mitä jaksaisi kuunnella jos ei ole sammunut - tai siis no on, muttei mitään erityisen säväyttävää, jota en olisi jo miljoonaan kertaan nähnyt -Ilosaareen ei ilmeisesti aiotakaan kiinnittää mitään muuta kuin suomalaispändejä, ja no, ei siinä mitään, suomessahan on hyviä pändejä, mutta hitto että ne on nähty).

Mä en kestä. Mä en pysty tekemään tätä päätöstä. Mä en suostu, enkä pysty enkä kykene. En en en en ja en.

Mä meen varmaan töihin enkä lähde mihinkään ja vittuilen asiakkaille koko päivän ja ne hetket kun niitä ei ole, käperryn takahuoneen lattialle itkemään kurjaa kohtaloani.

Psychosomatic addict, insane.

Mä lupasin tänään lounaalla Nuulle, että pidän blogivieroituspäivän, koska olin eilen blogissa semmoiset kuusi tuntia putkeen (no oli mulla muitakin sivuja tietenkin auki, eli sekakäytin, mutta pääongelma näyttäisi olevan blogger), ja koska halusin osoittaa solidaarisuutta varmaan pian "kerhoon" hankkiutuvaa Nuu-parkaa kohtaan: Ei se haittaa Nuu, me tuetaan sua, ja hankitaan itsekin jotain addiktioita, että susta ei tunnu yksinäiseltä!

Kestin puoli seitsemään asti (pakko sanoa, ettei ollut kovin vaikeata, koska olin koko ajan liikkeessä eikä varusteisiin kuulu WAP) kunnes totesin, että en mä nyt niin koukussa ole (siis heti tietokoneen nähtyäni näin totesin, toim. huom.). Pikku kurkkaus vaan. Jos jengiä on paikalla. Jos joku on jotain kirjoittanut. Ja vähän lukea muita haluaisin. Ai Mierolainen on postannu uuden blogin. Täytyypä kommentoida. Ja nuu jopa KAKSI. Ei pysty pidättelemään. Nyt tulee omakin teksti. Taistele vastaan. Just say no. God grant me the wisdom.

No jos nyt ihan lyhyen.

No niin siis tänäänhän ei tosiaankaan tapahtunut mitään, mikä olisi tehnyt ehdottoman pakolliseksi sen, että tulen tänne avautumaan, mutta addiktio ei katso sisältöä tai sisällöttömyyttä.

Aloitanpa kertomalla sen, että Nuu on tosiaan palannut omaksi itsekseen: kun aamulla tapasimme, Nuu oli meikitön, selkeästi naamallaan nukkunut ja sen päähän oli muodostumassa huopahattu (eli itsekseen huovuttuva kotivärjätty blondi huovuttui omia aikojaan hienoon muodostelmaan). Eli valtakunnassa kaikki hyvin, vaikka Nuu tänään uskoutuikin, että meneillään on pelätty TET-kankkunen (kankkunen, jonka saimme ensimmäisen ja viimeisen kouluristeilymme jälkeen, jonka jälkeen olimme kykeneväisiä syömään kiinteätä ruokaa vasta viiden päivän päästä, palaamaan kouluun vasta seuraavalla lukukaudella (n 1,5 kuukauden päästä) sekä jonka jälkeen lähettämäni tekstiviesti "mä kuolen nyt" tulkittiin aidoksi itsemurhaviestiksi, hyvä kun ei palokuntaa soitettu - TET-kankkusen oikea nimi ei ole TET, vaan kyse on eri kirjainyhdistelmästä, joka taas on kouluristelymme nimi, mutta sitä taas en halua kertoa). Mä en ymmärrä, miksei se kertonut aiemmin, mistä oli kyse. Mä olisin kohdellut sitä paljon hellemmin, enkä lainkaan pilkannut. TET-kankkusta ei halua kukaan, eikä siitä selviä hengissä kukaan yli 21-vuotias.

Nuun hiuksista luontevasti MUN hiuksiin: mulle taitaa olla syömishäiriön lisäksi muodostumassa hairoreksia, koska vaikka mä olisin minuutti sitten värjännyt hiukseni, musta tuntuu että se väri on jo haalistunut, ja mun tekee mieli ostaa (ja ostankin, ei mitään itsekuria) uusi. Tänään aion värjätä hiukseni värillä nimeltä black red. (Mä olen ihan tietoinen siitä, että mä yritän nyt korvata kaikkia niitä blondina vietettyjä nuoruusvuosia, jolloin olisi tullut ilakoida hiusvärien kanssa kuten muut nuoret, mutta en välitä. Ainoa toive olisi, etten innostuisi LIVE:n uusista shokkivärikorostusjutuista niin paljon, kuin tänään ensisilmäyksellä vaikutti: mä näytän kohta AIVAN idiootilta.)

Mä en tajua, miksi mun pitää olla näin hurahtava, obsessiivinen ja addiktoituva.

Kerroin tänään Nuulle esimerkkejä: vhhoooosh, sanoo aikakone, ja siirrymme 80-luvulle, jolloin Panu aloitti vantaalaisessa esikoulussa oltuaan sitä ennen ainoastaan kotona äidin ja isän palvottavana. Tarhatäti sanoo, että lautaset pitää syödä tyhjäksi ja siististi. Mitä tekee Panu? Panu haluaa tehdä paremmin. Panu nuolee lautasen sekä ruokailuvälineet kun muut, hieman jo enemmän ihmisten tavoille oppineet lapset tuijottavat järkyttyneinä.

Vhooshsh, sanoo aikakone jälleen, ja siirrymme 90-luvulle, jolloin Panu osaa jo kirjoittaa aineita (eikä mitä tahansa aineita): opettaja pyytää, että aineet olisivat pidempiä kuin viimeksi. Mitä tekee Panu? Koska Panua vituttavat moiset epämääräisyydet (jo siinä iässä tunne oli selkeästi tunnistettavissa vitutukseksi), Panu ei pysty päättämään, mistä sivumääristä on kyse, ja sen lisäksi Panu on ikäisekseen harvinaisen obsessiivinen, hurahtava ja addiktoituva.

Panu kirjoittaa 42-sivuisen aineen. Niin. 42. Ja opettaja lukee sen ääneen.

Ei mikään ihme, että mulla on kerran ollut synttärit, joihin ei tullut kuin yksi kutsuttu, tosin se oli aika laadukas, mutta silti. (Hmmm, mites tilanne muuten eroaa nykyhetkestä, kröhöm.)

(Tämän takia olikin pakko alkaa juomaan ja polttamaan heti, kun pullo vain kädessä pysyi, koska mun ominaisuuksilla varustetut ihmiset yleensä päätyvät sinne pönttöön kuusi kertaa päivässä elleivät ryhdy jenginuoriksi.)

Koska tänään on tiistai, eli ei tarvitse olla looginen (kuten torstai on "hajumuistipäivä", tiistai on luonnollisesti ollut aikojen alusta lähtien "epäloogisuuspäivä"), pidän aikakoneen ääntä vhooshsh! tarpeeksi kestävänä aasinsiltana siihen, että voin kertoa, että huomattiin Nuun kanssa iloksemme tänään, että lähijuottolaamme on ilmeisesti asennettu hormiverkosto. Tätä huomiota ei ole vielä vahvistettu by juottolan henkilökunta, mutta sitä puoltavat seuraavat asiat: a) juottolassa on takka b) Nuu on siirtynyt ko. juottolasta jatkoille, muttei muista matkasta mitään c) minä olen siirtynyt ko. juottolasta jatkoille, ja vaikka minulla onkin muistikuvia, ne eivät ole niin varmoja, etteivätkö ne voisi olla myös kuvitelmaa d) molemmat tunsivat jatkoille päästyään sekavuutta ja pökertyneisyyttä.

Olemme siis mitä ilmeisimminkin matkustaneet hormiverkoston välityksellä.

Mitään hormipulverin tapaistakaan iltaan ei kylläkään liittynyt.

Tänään olen myös huispannut kämpän putipuhtaaksi. Lisäksi olen lukenut hieman (älä pelästy, Nuu, vain hieman) brändikirjallisuutta, ja oppinut, että brändit ovat saaneet alkunsa siitä, kun karjanomistajat iskivät merkkinsä poltinraudalla elikoiden takalistoon. Olisihan se pitänyt arvata. (En alennu sanomaan, mutta voitte arvata, mikä näitä kahta asiaa mielestäni yhdistää.)

Opin myös, että traumaterapeutit antavat joskus lomiensa ajaksi potilailleen kotiin kasetit, jossa on heidän ääntään sanomassa tyyliin "Tässä Tarja Terapeutti hei, olen sinun terapeuttisi, ja tapaamme loman jälkeen kuten ennenkin." Eikä edes tyypeille, jotka ovat jotenkin irtaantuneet todellisuudesta, vaan ihan perusmasentuneille.

Ai niin, ja tärkein: possut muuttuvat sioiksi 14-15 viikon iässä. Kelatkaa, miten outoa herätä eräänä aamuna sikana, jos on aina sitä ennen ollut possu.

Tärkeää oli asia. Toivottavasti luitte huolella.