Life's like this

Yksi televisio-ohjelma, joka on saanut mut ajattelemaan, on viime aikoina ollut Vain Elämää. Googlatkaa jos ette tiedä mistä on kyse (ja tämähän on ärsyttävin neuvo kaikista), tai ihan miten vaan.

Siinä on mielestäni aivan loistava casting. Jopa siinä määrin, että mietin suuresti, miten ne ovat saaneet joitain artisteja ylipäätään mukaan, miten ne ovat suostuneet. Joka tapauksessa, sen vahvuus on aitous. Jokainen mukana oleva artisti antaa oikeasti itsestään jotain, tulee tunne että ne ovat rehellisiä, kertovat oikeasti ja kaunistelematta miten asiat ovat. Sellaisessa kertomisessa kauniit asiat saavat reunoilleen vielä lisää hopeaa, ja rumemmat tarinat taas saavat aitoudessaan inhimillisen sävyn, jonka saturaatiota mielellään vielä itse syventää, jolloin tulos on kokonaisuuteen liittyvä, täyteläinen ja ymmärrettävä. You live with all your faults. Tai toistenkin virheiden, ja tietysti vielä enemmän kauheiden sattumien kanssa.

Yksi artisti, josta olen ihan kamalasti oppinut pitämään, ja jopa saavuttanut jonkun asteisen ihastumisen häntä kohtaan, on Jonne Aaron. Se vilpitön pikkupoikamainen ihailu idoliaan kohtaan, kunnioitus ja tietämys koskien oikeastaan kaikkia genrejä, sekä jopa typerän yksityiskohtainen kertominen omista haavoistaan on kovin liikuttavaa. Jonnen into, ja myös atleettinen taito kaikkiin päivän tehtäviin päästää läpi sen tavallisuuden ja maanläheisyyden, jopa landeuden, josta itse diggaan yhtä paljon kuin maidosta (eli sikana). Myös muut, jopa aikaisemmin suuresti ällöämäni Cheek kuulostaa toisinaan kokonaiselle, ja Jaren räppiversiot muiden biiseistä korostavat pitkälti sitä, miten hienosti monet muut osaavat sanoittaa: Kaija Koon ja jopa Nylon Beatin biisit kuulostavat räpättyinä uusille, innovatiivisille; niissä on sellaisia lauseita, joita räpissä ei laiteta peräkkäin mutta todellakin pitäisi, jos haluaisi tehdä jotain uutta. Jari Sillanpään versiot suomenruotsalaisella aksentilla ja jarimoodiin tuunattuina ovat myös yllättävän toimivia ja niissä on tunnetta. Vaikkei niitä haluaisi kuulla koskaan enää, niin hetkessä ne ovat oikeita ja niissä on lisäarvoa. Katri Helenan ääni on huikean omaleimainen, ja Kaija ja Erin uskaltavat yrittää melkein mitä vaan mukavuusalueensa ulkopuolelta jumalauta telkkarissa, sen järjettömyys ja riski on ihailtavaa. Neumannin mukanaolon takia olen hiukan pimahtanut Dingoon, Sinä ja Minä sekä Nipan, että Jarin laulaman uuden ulottuvuuden tähden, on saanut ajattelemaan juttuja. Muidenkin Dingon biisien lyriikat on niin hienoa suomenkieltä että moro, niissä sanotaan niin häkellyttävän osuvasti moni asia, että melkein mukanalaulaessakin hävettää, koska tietää täsmälleen mistä siinä puhutaan.

Meikä jaksaa aina fiilata sitä, että joku juttu, ihan miten pieni tai naurettava tai läppä, saa oikeasti ajattelemaan. Ja että sen takana on niin suuri ajatus, että sen voi varmasti kenen tahansa elämässä laittaa kiinni johonkin juttuun, ja se sopii siihen suuren sovellettavuusasteensa ansiosta, joka kumpuaa suurista totuuksista. Kaikessahan on kyse ihan pienistä minihetkistä, jotka tuntuvat todellisuutta suuremmille. Jos niitä on tarpeeksi, niin tuntuu onnelliselle, ja pitää uskaltaa olla siinä silloin. Niinkuin joku ratsastusvalmentajani sanoi oikeastaan mahdottoman tempun mennessä vahingossa päälle: uudestaan, äläkä muuta mitään.

Sen kun osaisi.