lauantai 25. elokuuta 2012

Vain muutos on pysyvää

Viime aikoina mulla on ollut enemmän aikaa, siis vähemmän tekemistä kuin pitkään aikaan. Tämä johtuu siitä, että hevoseni Paukis lähti vihreämmille laitumille. Alkuun sen jälkeen olin todella surullinen, lähinnä ryyppäsin, nukuin, hukkasin ja unohtelin juttuja. Pisinaikaisin ystäväni Mrs. Smith oli tukenani, sanoi kaikki oikeat asiat ja sai homman kääntymään kauniiksi muistoiksi paljon nopeammin, kuin olin ajatellut. Toisaalta, myös Paukiksen poismeno meni kauniisti, se käpertyi rauhallisesti ikiuneen, ja lopuksi vielä symbolisesti otin siltä riimun pois, päästin sen vapaaksi jonnekin, missä sen ei tarvitse enää koskaan pelätä. Istutettiin mutsin kanssa sen haudalle tulipunainen juhannusruusu, joka sopi siihen paremmin kuin mikään muu kasvi. Ajattelin, etten haluaisi nähdä hevosia hetkeen, mutta jo parin päivän päästä kävin äidin hevosen, kutsuttakoon sitä Duuriksi, luona, ja jotenkin muistin entistäkin selvemmin että tykkään niistä vaan ihan kamalasti. Ne ovat ystäviäni, ja haluan olla niiden kanssa. Niissä on aivan huikeaa hienoutta.

Niin, siis, mulla on aikaa. Tänään, lauantaina, olen pessyt pyykkiä, imuroinut, pessyt lattiat, leiponut nektariinipavlovan, käynyt kaupassa, palauttanut pullot, katsonut kaksi elokuvaa ja nukkunut sohvalla päiväunet. Oikeasti, ihan kamalasti ehtii kun ei ole joka päivä tallilla. Tämä on mulle aivan uusi oivallus, vaikka tälläkin hetkellä käyn kuitenkin neljänä päivänä viikossa. Mitä tekee ne ihmiset, joilla ei ole harrastuksia? Niillä on kai aika siistiä kotona eikä aina maito loppu, tai sitten ne vaan chillaa enemmän. Kyllähän tähänkin tottuu, ja se etu sulautuu normaaliksi lakaten tuntumasta, niinkuin käy vaikka saadessa palkankorotuksen. Hetken päästä se ei enää tunnu, ei ole ylimääräistä, vaikka aluksi se oli olemassa. Toki olen jo hommannut sellaisen puoliomistusdiilin yhdestä  lupaavasta nuoresta hevosesta, että voin alkaa treenata sitä kilpailuihin, muttei mennä siihen nyt.

Kesä on jo käytännössä loppunut, vaikka poikkeuksena sääntöön tänään oli hyvin kaunis ja lämmin päivä. Itse sain tällä viikolla tietää, että saan pitää kaksi viikkoa lomaa kahden viikon päästä. Ensin ajattelin, että olisin ottanut äkkilähdön, viettänyt viikon jossain lämpimässä yksin ruskettuen, lukien kirjoja ja rauhoittuen. Sitten tulin kuitenkin siihen tulokseen, että voisinkin käyttää siihen säästämäni rahat uuteen tatuointiin, ja tehdä noita juttuja (miinus ruskettuminen) ihan himassa ja soitella skebaa, koska viimeistä en ole aikoihin tehnytkään kaiken hässäkän keskellä. Onkohan se hyvä idea? Tuntuuko se lomalle riittävästi silloin? Toisaalta, voin ottaa tuon äkkilähtösuunnitelman käyttöön myöhemminkin talvella, koska lomapäiviä on jäljellä sen verran tämän kaksiviikkoisen jälkeenkin.

Eräs asia, jonka olen oppinut tämän menetystä edeltäneen ahdistuksen ja sitä seuranneen uupumuksen myötä on vastoinkäymisten kestäminen. En muista, koska viimeksi joku itsestäni riippumaton saati riippuvainen asia olisi yllättänyt positiivisesti. Mulla menee nykyään kaikki ihan päin vittua, mutta niin on mennyt jo sen verran kauan aikaa, että otan sen jo ihan normitasona. Ennen mulla meni todellakin hermo; jos hommat ei sujuneet niin sain raivarin, koska yleensä ne meni aika ok. Nyt taas melkeinpä jo odotan sitä, että dösä menee nenän edestä, lompakko unohtuu kotiin, häiriköivien teinien kaljan juomisesta junassa valittaneelle konnarille tarkoitettu sylki osuu muhun, lempikoru putoaa ranteesta, saan penikkataudin ja huuliherpes puhkeaa pelkästä stressistä, nään kokoajan painajaisia, ja mitä näitä on. Sellasta se on mulle kai nyt hetken vielä. Jotenkin on kyllä uskomatonta, että pystyn suurimman osan ajasta olla piittaamatta ja tehdä itse sen eron. Ystävien suhteen olen tällä hetkellä tosi valikoiva, ja itsekkäästi valitsen niitä, joiden varmasti tiedän myös tekevän sen eron, jotka tuntuvat ymmärtävän kummallisen haurauteni, jolle yrittäessäni voida jotain muutun mykäksi ja reagoimattomaksi. On ihanaa, kun pääsee välillä pois sieltä.

4 kommenttia:

Mierolainen kirjoitti...

Hei jee, oot takaisin!

Ihminen on sopeutumiskykyinen eläin jo kai evoluution kautta. Just eilen puhuttiin sotatraumoista ja psyyken toiminnasta poikien kanssa ja todettiin kollektiivisesti, että pahasta ovat traumat ja pilaavat kyseisten ihmisten (ja heidän läheistensä) elämät. Tällä oli joku pointti kun aloin kirjoittaa tätä kommenttia, mutta ilmeisesti se katosi. Nythän tässä ei ole mitään järkeä ja voin vain hiljalleen kad

Lilith kirjoitti...

Hei Nuunuu!
Eläinystävän poismeno on iso juttu. Pitkään tulee vielä sellainen automaatiofiilis että ai niin, pitääpä mennä... eiku ei pidäkään. Muistot lämmittää kumminkin.

nuu kirjoitti...

hei lilith! oot täsmälleen oikeassa, vielä usein mietin kaupassa et pitää ostaa porkkanoita, kunnes muistan et eiku ei pidäkään.. onneks on ne kaikki ihanat muistot.

Anonyymi kirjoitti...

Jee!Siistii,että kirjoitat taas!