Tänään ollessani koko päivän poissa koneen ääreltä mietin hiukan eilistä tekstiäni. Kelasin, että siitä voisi melko helpostikin saada sellaisen kuva, että kyllä on nirppanokalla A-luokan ongelmat, yyyyyy poni delaa ja siitä sitten tulee ahdistus ja uupumus, voi jumalauta. Mutta, tässä ratkaisevaa on oikeasti se, että omassa henkilökohtaisessa arvo- ja tunnemaailmassani hevoset linkittyvät erittäin vahvasti niinkin suureen teemaan kuin onnellisuus.
Tätä olen menestyksekkäästi selittänyt muutamalle tyypille, jotka ovat osanneet soveltaa sen omaan elämäänsä ja pystyneet nimeämään jonkin vähän vastaavan asian, joka voi olla oikeastaan mikä vain. Itse uskoisin, että jos poistaisin elämästäni kaiken muun ja tekisin vain heppahommia niin paljon ja sillä tavalla kuin haluan, niin voisin saavuttaa jopa 85% maksimionnellisuudestani. Niin onnelliseksi ne ja kaikki niihin liittyvä minut tekee. Kuitenkin janoan myös tuota jäljelle jäävää varttiprosenttia, jonka sitten voi tuoda vain muut jutut. Koen riemua siitä, että olen löytänyt tällaisen onniasian, ja pystyn toteuttamaan sitä paljon. Toki siihen sitten liittyy myös nämä vastoinkäymiset, joiden painoarvo on suuri, koska se on kolikon kääntöpuoli sille onnellisuudelle. Se on olla onneton.
Olin tänäänkin ridaamassa, ja olin silloin varsin onnellinen. Sitten lähdettiin mutsin ja tuttujensa kanssa yhdistetylle sienenkeruu- ja mustikanpoimintareissulle. Koska parin tunnin ridaussessarit painoivat kohtalaisissa määrin jo kropassa, aloin jo alkutaipaleella kompastella hakkuualueella ja umpimetsässä. Tämä luonnollisesti muuttui vain pahemmaksi, alkoi vähän heikottaa ja istuskelin lopulta kantarellipussukkani kanssa märällä mättäällä ja vedin mustikoita ämpärin sijasta naamariin. Onneksi oltiin "vain" kolme tuntia. Kantarelleja ei ollut kauhean paljon, josta syystä niitä ei tarvitse perata tuntitolkulla ja syödä viikkoa putkeen, mikä on toisinaan erinomaisena sieniesiintymähetkenä tehdyn keruureissun vittumainen loppukaneetti. Olen kyllä aina tosi ylpeä siitä, että käyn sienessä ja voin sillä leuhkia kaikille kaupunkilaishiirille, mutta tänään se oli kyllä tosi rankkaa. Lisäksi löysin mutsin luona makaronilaatikkoa hotkiessani paitani sisältä hirvikärpäsen. Ne ovat erittäin vastenmielisiä elukoita, mutta väsymysasteestani johtuen silmääkään räpäyttämättä rutistin sen littanaksi ja vielä huuhdoin alas viemäristä kuumalla vedellä. Mutsi sanoi kerran pesseensä sienestysvaatteensa, ja kun kone oli pysähtynyt, tepasteli sieltä ulos ihan virkeä 60-asteisen pesuohjelman läpikäynyt hirvikärpänen. Eli todennäköisesti toikin paskiainen on sieltä kohta kiivennyt ylös, kunhan on puhaltanut peukaloonsa ja pullistunut liiskauksestani takaisin normaaliksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
mun mielestä ei kyllä kellään olis lupa vähätellä sun heppasurua (eikä sun pitäis joutua potemaan vielä huonoa omaatuntoakin surun päälle tai siis ees miettimään sitä). se oli kuitenkin elävä olento ja sulle ilmeisen rakas, kyllä sitä saa surra vaikkei se ollutkaan ihminen. oon sit vaikka naiivi kun ajattelen niin ja tunneheikko, koska mullekin nousi pala kurkkuun kun luin ton eilisen tekstin vaikka en olekaan erityisen heppaihminen enkä sun hevosta oo koskaan tavannutkaan. aika kylmä täytyisi olla, jos pitäisi sua nirppanokkana tän takia, vaikka onhan kaikenlaisia kylmiä tietysti. mutta mä otan kuitenkin osaa ja toivotan voimia ja sellaista.
Heh, teit sitten hirvikärpäsestä sellaisen piirrettyjen hahmon. :D Mahtavaa!
Mutta siis, mun mielestä suru on aika yksityinen juttu ja miten kukaan voisi moittia tai asetella jonkun toisen ihmisen surua arvoasteikolle? Mistä sitä kukaan tietää tunnesiteen voimakkuutta, yhteistä historiaa jne?
kiitos riikka. oikeastaan ajattelen juuri noin, ja toivon et oisin osannut kirjoittaa tuon, jos vain mussa olisi ollut vähän enemmän pontta kuin on. kun oon niin lötsähtänyt ja kokenut muutaman sivuuttamisen ja välinpitämättömyyden kertoessani tästä, niin jotenkin uskoin niihin, ja koin tarvetta selitellä. ootte mieron kanssa täsmälleen oikeassa, ja tässä ei nimenomaan tarvitse tajuta kuin se suru, ja sellainen on kaikilla varmasti ollut.
se on kummaa, miten ihmisillä on tarve vähätellä toistensa tunteita ja niiden voimakkuuksia - ja yleensä vieläpä vertailla ja alkaa nokitella että "ei tuo vielä mitään!"
suru on suru ja siitä toipuminen vie sen verran kuin se vie.
oot tärkeä ja kirjoitat kauniisti yhä edelleen <3
Osoittaa musta aika hienoa meta-ajattelun taitoa, että huomaa kuvailtujen olosuhteiden vallitessa ponin kuolon kuulostavan todellakin white whine -tyyppiseltä tapaukselta. Toisaalta pitää kyllä olla melkoisen typerä ihminen, jos tärkeän olennon menettäminen ei vaikuta kriisiltä. Kevyet mullat, Poni.
Hauska otsikko: muistutti kesällä lukemastani, maailman kaljuimman hipin Dalai Laman kirjasta Art Of Happiness. Ja onnea uudesta kitarasta, jos tulkitsin edellisen kirjoituksen oikein.
niinpä minkki ja tänks! :)
meta-a(mfetamiini)jattelu on hieno termi! tsihi, meinasin laittaa et alan käyttää sitä mut nää huumeviittaukset on panun heiniä. tsihi, ruohoo, if you know what i mean..
niin ja siis itseasiassa taisi ostaja dokaa kitararahat joten toi sama kaunokainen palasi kotiin, ja paulihan on koko ajan ollut kotona. aktivoitumisesta on siis kyse oikeestaan :)
Lähetä kommentti