Minä täytän tänä vuonna kolmekymmentä vuotta. Olen suhtautunut siihen hyvin tyynesti, ollut suorastaan suhtautumatta, siis ihan niin tyynesti, kunnes viime viikolla taisin saada ikäkriisin.
Meilailtiin Pöntön kanssa turhanpäiväisyyksiä, vaikka toki sähköpostin aihe on nimetty aina erittäin vaikuttavassa ja vakavassa mielessä, jotta sen saapuessa näytöllä näkyy vain että joku Pönttö meilaa mulle kosken siirtyvän koron problematiikkaa arvonlaskennassa tai Toista Buurisotaa 1899–1902. Joka tapauksessa, tällä kertaa sähköpostiteltiin yhdestä suosikkiaiheestamme eli tatuoinneista, ja kerroin, että ajattelin ottaa tänä vuonna numeron 13, koska nyt on 2013 ja täytä 30 ja onhan siihen liittyvä epäonniuskomus nyt vaan kiva. Siihen Pönttö pahoitteli olevansa nyt vähän huono ystävä, ja laittoi capseilla ja huutomerkeillä ja räjähdyskuville höystetyn kysymyksen, että täytänkö oikeasti. Ja sitten taisin itse mennä vähän jaiks.
Samana päivänä kävin varaamassa sen tatuointiajan. Lisäksi tein jotain muutakin suurta, ehkä ostin Frissin sijaan tavallista sitruuna-Novellea, koska totesin että nyt alan tehdä juttuja. Vituttaa sellainen, että huomaan kauhean usein länkyttäväni jostain, jota sitten en koskaan tee. Tuon aktin ensimmäinen taso on se, että miettii jotain juttua itsekseen ja suorastaan tekee diilin itsensä kanssa pinky swearilla aikoen tehdä sen. Sitten menee nukkumaan päättäväinen ja tyytyväinen ilme naamallaan, mutta kun herää, onkin muuttunut nukkaantuneeksi lapaseksi eikä tajua mitä ihmettä mietti eilen ja en vitussa tee. Eikä tarvitse edes olla humalassa päätöksentekohetkellä, mulle käy näin ihan muutenkin. Sitten vähän nolottaa, mutta se menee ohi, koska kukaan muu ei siitä onneksi tiedä ja itselleen voi syöttää kaikkea pajunköyttä siitä, miksi muka oikeasti valitsi olla tekemättä eikä luovuttanut.
Noniin. Se oli se eka siis. Toinen vaihe on se, että suunnittelee innoissaan jonkun kanssa, ja sitten käy taas lapashomma. Tämänkin voi vielä jotenkin selittää, kuten esimerkiksi maailman tylsimmillä klassikoilla ei ole rahaa tai mutsi ei anna, joka on ainakin itseni tapauksessa edelleen oikea syy siihen, etten tee monia asioita. Mutta niitä en yleensä suunnittele edes, koska tiedän että mutsi antaisi selkään.
Tämän keissin kolmas taso, eli jos mentäisiin Danten helveteissä niin Paradiso, on se että uhoaa ympäri kyliä jostain, ja sitten ei teekään sitä.
Anteeksi, en jaksa tätä enää. Jotenkin tuntuu, että juuri nyt itse lässytän enkä silti saa tätä tehtyä. Mutsi soittaa? Ei vaan, mikä mä olen heittämään kiviä, vaikka tässä kivitin ihan pelkästään itseäni, oikeasti. Jotenkin uskon siihen, ettei kukaan turhaan jätä mitään tekemättä, vaan siihen oikeasti on syy. On syy lähteä bileistä, koska kyllähän kaikki kotiinlähtöä mielummin juhlivat seurassa.
Ei pysy muuten yhtään näpeissä tämä kirjoitus. Tästä ei todellakaan pitänyt tulla tällainen iso väärinkäsitys. Mutten viitsi millään kummata kun kerrankin kirjoitin edes jotain.
Otsikon biisi tuli radiosta kun jäin pois bussista. Jouduin kuuntelemaan radiota, koska Spotify jumitti, vaikka olisin mielummin kuunnellut Mikael Saaren hienoa biisiä nimeltä We Should Be Through. Pahoittelut, että löysin vain tällaisen version missä se myös puhuu ja vaikuttaa aika ärsyttävälle jätkälle.
maanantai 4. helmikuuta 2013
perjantai 11. tammikuuta 2013
Do, do, do, do what you gotta do
Vihdoinkin mulla on duuni, joka on mieleistä, ainakin niissä rajoissa kun työ nyt ikinä voi olla (keksin kyllä heti sata siistimpää juttua, nyt esimerkiksi haluaisin juoda skumppaa aulabaarissa jossa taitava pianisti soittaisi Fly Me To The Moonia), ja haastavaa ja palkitsevaakin.
Nyt oikeastaan ainoa ongelma on se, että olen ihan kylmät kahvit housussa usein, kun en ole niin täydellisen hyvä kuin heti haluaisin. Ruoskin itseäni kaikesta pienestä, jota en vain voinut tietää, tai valitsen väärän sanan joka aiheuttaa hiukan hämmennystä. Välillä luen tavuttaen lähetettävää meiliäni uudestaan ja uudestaan ja toisinaan tärisen powerpointin sillä slaidilla, josta en ole aivan varma. Mulla on todella pätevä ja auttaivainen perehdyttäjä, mutta tänään ehkä tein tietynlaisen mentaalisen läpimurron tajutessani, että mun on itse alettava ottaa vastuuta. Tuomiopäivään asti ei voi olla tupla- ja triplatsekkaamista, koska niistä huolimatta se joku sana voi olla vivahteeltaan väärä, vaan mun täytyy itse päättää. Mun päätös. Minä teen. Minä opin. Kantapää on ok joskus. Vaikka inhoan sitä yhtä paljon kuin jalkoja muutenkin.
On kyllä toinenkin ongelma. Se, että oon oikeestaan tosi lande. Tiedättehän, kun kerrotte matkastanne Etelä-Ranskaan, ja kun muut kysyvät kävittekö viinitiloilla ja maistoitteko Beaujolais Nouveauta niin joku pönttö kertoo tietävänsä sen viinin nimisen hepan ja sillä on kuulakärkikynän mustetahtoja kämmenissään. No, niin, jompi kumpi on meikä. Täytyy vähän tsempata, ja olla rämpyttämättä kyniä.
Lopuksi, (joka on muuten säälittävää kirjoittaa jo nyt kun tämä luonnostelun tila on vasta puolivälissä), suuria uutisia: erinomaisen fellow-bloggaajani Panun kanssa ollaan menossa aurinkolomalle alle kuukauden päästä. Huomaatteko mitä itsehillintää, edellisen lauseen perässä vain piste. Jotenkin uskon, että tämä on selviytymisen kannaltani enemmän kuin essentiaalia (joka muuten on sana, jota word ei tunnista, kuten ei myöskään sanoja brändi tai työhyvinvointipäivä, tai ainakaan mun kräkätyt (eiku) versiot ei tunnista). Ja siihen on niin vähän aikaa! Järkytyin muuten taas uudestaan tarkistaessani passini voimassaolon aikaa nähdessäni passikuvani. Kelläänhän se ei ole paras mahdollinen kuva, mutta itse näytän sille että yli puolet naamastani on otsaa ja mulla on lazy eye tai ehkä jopa kasvohalvaus.
Nyt oikeastaan ainoa ongelma on se, että olen ihan kylmät kahvit housussa usein, kun en ole niin täydellisen hyvä kuin heti haluaisin. Ruoskin itseäni kaikesta pienestä, jota en vain voinut tietää, tai valitsen väärän sanan joka aiheuttaa hiukan hämmennystä. Välillä luen tavuttaen lähetettävää meiliäni uudestaan ja uudestaan ja toisinaan tärisen powerpointin sillä slaidilla, josta en ole aivan varma. Mulla on todella pätevä ja auttaivainen perehdyttäjä, mutta tänään ehkä tein tietynlaisen mentaalisen läpimurron tajutessani, että mun on itse alettava ottaa vastuuta. Tuomiopäivään asti ei voi olla tupla- ja triplatsekkaamista, koska niistä huolimatta se joku sana voi olla vivahteeltaan väärä, vaan mun täytyy itse päättää. Mun päätös. Minä teen. Minä opin. Kantapää on ok joskus. Vaikka inhoan sitä yhtä paljon kuin jalkoja muutenkin.
On kyllä toinenkin ongelma. Se, että oon oikeestaan tosi lande. Tiedättehän, kun kerrotte matkastanne Etelä-Ranskaan, ja kun muut kysyvät kävittekö viinitiloilla ja maistoitteko Beaujolais Nouveauta niin joku pönttö kertoo tietävänsä sen viinin nimisen hepan ja sillä on kuulakärkikynän mustetahtoja kämmenissään. No, niin, jompi kumpi on meikä. Täytyy vähän tsempata, ja olla rämpyttämättä kyniä.
Lopuksi, (joka on muuten säälittävää kirjoittaa jo nyt kun tämä luonnostelun tila on vasta puolivälissä), suuria uutisia: erinomaisen fellow-bloggaajani Panun kanssa ollaan menossa aurinkolomalle alle kuukauden päästä. Huomaatteko mitä itsehillintää, edellisen lauseen perässä vain piste. Jotenkin uskon, että tämä on selviytymisen kannaltani enemmän kuin essentiaalia (joka muuten on sana, jota word ei tunnista, kuten ei myöskään sanoja brändi tai työhyvinvointipäivä, tai ainakaan mun kräkätyt (eiku) versiot ei tunnista). Ja siihen on niin vähän aikaa! Järkytyin muuten taas uudestaan tarkistaessani passini voimassaolon aikaa nähdessäni passikuvani. Kelläänhän se ei ole paras mahdollinen kuva, mutta itse näytän sille että yli puolet naamastani on otsaa ja mulla on lazy eye tai ehkä jopa kasvohalvaus.
perjantai 21. joulukuuta 2012
Tears on tape
Nythän on lähes kaikilla joululoma. Itse olen siitä aivan vitun helpottunut.
Tänään aamulla menin aikaisin töihin, jotta voisin lähteä aikaisin. Unohdin, että meillä oli aamulla jouluhartaus duunissa, ja koska olin niin aikaisin siellä, en voinut olla menemättä työkavereiden kanssa sinne. Itketti aivan vitusti. Se evankeliumi (jota en ole kuullut vuosiin), Maa On Niin Kaunis ja kaikki muut jessebiisit. Mietin yhtä prosessikaaviota tiukasti ja pysyin kasassa. Sitten erehdyin katsomaan jotain eläingiffejä, ja nekin itketti. Kävin läpsimässä itseäni poskille naistenhuoneessa. Luin uudestaan täysin tuntemattoman työkaverin meilit, joissa se kertoo äitinsä kuolemasta. Purin kynsinauhoja ja join niistä vähän verta. Loppupäivä meni aika hyvin, tein tehokkaasti ei-mitään-järkevää ja lainasin duunikirjastosta jonkun hipsterin kirjoittaman itseriittoisen markkinointikirjan ja kyynistyin hyvin. Hetkeksi.
Bussi oli myöhässä, ja siinä kylmässä lumimyrskyssä alkoi taas itkettää. Sitten laitoin vielä luureihin HIMiä soimaan, ja sitten itkin ihan oikeasti kun Ville lauloi Razorblade Kissiä:
"I want you to love me
Cause you are the one
Cause you are the one
Cause you are the one"
Huh huh. Ketä muuta vähän väsyttää?
Tänään aamulla menin aikaisin töihin, jotta voisin lähteä aikaisin. Unohdin, että meillä oli aamulla jouluhartaus duunissa, ja koska olin niin aikaisin siellä, en voinut olla menemättä työkavereiden kanssa sinne. Itketti aivan vitusti. Se evankeliumi (jota en ole kuullut vuosiin), Maa On Niin Kaunis ja kaikki muut jessebiisit. Mietin yhtä prosessikaaviota tiukasti ja pysyin kasassa. Sitten erehdyin katsomaan jotain eläingiffejä, ja nekin itketti. Kävin läpsimässä itseäni poskille naistenhuoneessa. Luin uudestaan täysin tuntemattoman työkaverin meilit, joissa se kertoo äitinsä kuolemasta. Purin kynsinauhoja ja join niistä vähän verta. Loppupäivä meni aika hyvin, tein tehokkaasti ei-mitään-järkevää ja lainasin duunikirjastosta jonkun hipsterin kirjoittaman itseriittoisen markkinointikirjan ja kyynistyin hyvin. Hetkeksi.
Bussi oli myöhässä, ja siinä kylmässä lumimyrskyssä alkoi taas itkettää. Sitten laitoin vielä luureihin HIMiä soimaan, ja sitten itkin ihan oikeasti kun Ville lauloi Razorblade Kissiä:
"I want you to love me
Cause you are the one
Cause you are the one
Cause you are the one"
Huh huh. Ketä muuta vähän väsyttää?
perjantai 2. marraskuuta 2012
Life's like this
Yksi televisio-ohjelma, joka on saanut mut ajattelemaan, on viime aikoina ollut Vain Elämää. Googlatkaa jos ette tiedä mistä on kyse (ja tämähän on ärsyttävin neuvo kaikista), tai ihan miten vaan.
Siinä on mielestäni aivan loistava casting. Jopa siinä määrin, että mietin suuresti, miten ne ovat saaneet joitain artisteja ylipäätään mukaan, miten ne ovat suostuneet. Joka tapauksessa, sen vahvuus on aitous. Jokainen mukana oleva artisti antaa oikeasti itsestään jotain, tulee tunne että ne ovat rehellisiä, kertovat oikeasti ja kaunistelematta miten asiat ovat. Sellaisessa kertomisessa kauniit asiat saavat reunoilleen vielä lisää hopeaa, ja rumemmat tarinat taas saavat aitoudessaan inhimillisen sävyn, jonka saturaatiota mielellään vielä itse syventää, jolloin tulos on kokonaisuuteen liittyvä, täyteläinen ja ymmärrettävä. You live with all your faults. Tai toistenkin virheiden, ja tietysti vielä enemmän kauheiden sattumien kanssa.
Yksi artisti, josta olen ihan kamalasti oppinut pitämään, ja jopa saavuttanut jonkun asteisen ihastumisen häntä kohtaan, on Jonne Aaron. Se vilpitön pikkupoikamainen ihailu idoliaan kohtaan, kunnioitus ja tietämys koskien oikeastaan kaikkia genrejä, sekä jopa typerän yksityiskohtainen kertominen omista haavoistaan on kovin liikuttavaa. Jonnen into, ja myös atleettinen taito kaikkiin päivän tehtäviin päästää läpi sen tavallisuuden ja maanläheisyyden, jopa landeuden, josta itse diggaan yhtä paljon kuin maidosta (eli sikana). Myös muut, jopa aikaisemmin suuresti ällöämäni Cheek kuulostaa toisinaan kokonaiselle, ja Jaren räppiversiot muiden biiseistä korostavat pitkälti sitä, miten hienosti monet muut osaavat sanoittaa: Kaija Koon ja jopa Nylon Beatin biisit kuulostavat räpättyinä uusille, innovatiivisille; niissä on sellaisia lauseita, joita räpissä ei laiteta peräkkäin mutta todellakin pitäisi, jos haluaisi tehdä jotain uutta. Jari Sillanpään versiot suomenruotsalaisella aksentilla ja jarimoodiin tuunattuina ovat myös yllättävän toimivia ja niissä on tunnetta. Vaikkei niitä haluaisi kuulla koskaan enää, niin hetkessä ne ovat oikeita ja niissä on lisäarvoa. Katri Helenan ääni on huikean omaleimainen, ja Kaija ja Erin uskaltavat yrittää melkein mitä vaan mukavuusalueensa ulkopuolelta jumalauta telkkarissa, sen järjettömyys ja riski on ihailtavaa. Neumannin mukanaolon takia olen hiukan pimahtanut Dingoon, Sinä ja Minä sekä Nipan, että Jarin laulaman uuden ulottuvuuden tähden, on saanut ajattelemaan juttuja. Muidenkin Dingon biisien lyriikat on niin hienoa suomenkieltä että moro, niissä sanotaan niin häkellyttävän osuvasti moni asia, että melkein mukanalaulaessakin hävettää, koska tietää täsmälleen mistä siinä puhutaan.
Meikä jaksaa aina fiilata sitä, että joku juttu, ihan miten pieni tai naurettava tai läppä, saa oikeasti ajattelemaan. Ja että sen takana on niin suuri ajatus, että sen voi varmasti kenen tahansa elämässä laittaa kiinni johonkin juttuun, ja se sopii siihen suuren sovellettavuusasteensa ansiosta, joka kumpuaa suurista totuuksista. Kaikessahan on kyse ihan pienistä minihetkistä, jotka tuntuvat todellisuutta suuremmille. Jos niitä on tarpeeksi, niin tuntuu onnelliselle, ja pitää uskaltaa olla siinä silloin. Niinkuin joku ratsastusvalmentajani sanoi oikeastaan mahdottoman tempun mennessä vahingossa päälle: uudestaan, äläkä muuta mitään.
Sen kun osaisi.
Siinä on mielestäni aivan loistava casting. Jopa siinä määrin, että mietin suuresti, miten ne ovat saaneet joitain artisteja ylipäätään mukaan, miten ne ovat suostuneet. Joka tapauksessa, sen vahvuus on aitous. Jokainen mukana oleva artisti antaa oikeasti itsestään jotain, tulee tunne että ne ovat rehellisiä, kertovat oikeasti ja kaunistelematta miten asiat ovat. Sellaisessa kertomisessa kauniit asiat saavat reunoilleen vielä lisää hopeaa, ja rumemmat tarinat taas saavat aitoudessaan inhimillisen sävyn, jonka saturaatiota mielellään vielä itse syventää, jolloin tulos on kokonaisuuteen liittyvä, täyteläinen ja ymmärrettävä. You live with all your faults. Tai toistenkin virheiden, ja tietysti vielä enemmän kauheiden sattumien kanssa.
Yksi artisti, josta olen ihan kamalasti oppinut pitämään, ja jopa saavuttanut jonkun asteisen ihastumisen häntä kohtaan, on Jonne Aaron. Se vilpitön pikkupoikamainen ihailu idoliaan kohtaan, kunnioitus ja tietämys koskien oikeastaan kaikkia genrejä, sekä jopa typerän yksityiskohtainen kertominen omista haavoistaan on kovin liikuttavaa. Jonnen into, ja myös atleettinen taito kaikkiin päivän tehtäviin päästää läpi sen tavallisuuden ja maanläheisyyden, jopa landeuden, josta itse diggaan yhtä paljon kuin maidosta (eli sikana). Myös muut, jopa aikaisemmin suuresti ällöämäni Cheek kuulostaa toisinaan kokonaiselle, ja Jaren räppiversiot muiden biiseistä korostavat pitkälti sitä, miten hienosti monet muut osaavat sanoittaa: Kaija Koon ja jopa Nylon Beatin biisit kuulostavat räpättyinä uusille, innovatiivisille; niissä on sellaisia lauseita, joita räpissä ei laiteta peräkkäin mutta todellakin pitäisi, jos haluaisi tehdä jotain uutta. Jari Sillanpään versiot suomenruotsalaisella aksentilla ja jarimoodiin tuunattuina ovat myös yllättävän toimivia ja niissä on tunnetta. Vaikkei niitä haluaisi kuulla koskaan enää, niin hetkessä ne ovat oikeita ja niissä on lisäarvoa. Katri Helenan ääni on huikean omaleimainen, ja Kaija ja Erin uskaltavat yrittää melkein mitä vaan mukavuusalueensa ulkopuolelta jumalauta telkkarissa, sen järjettömyys ja riski on ihailtavaa. Neumannin mukanaolon takia olen hiukan pimahtanut Dingoon, Sinä ja Minä sekä Nipan, että Jarin laulaman uuden ulottuvuuden tähden, on saanut ajattelemaan juttuja. Muidenkin Dingon biisien lyriikat on niin hienoa suomenkieltä että moro, niissä sanotaan niin häkellyttävän osuvasti moni asia, että melkein mukanalaulaessakin hävettää, koska tietää täsmälleen mistä siinä puhutaan.
Meikä jaksaa aina fiilata sitä, että joku juttu, ihan miten pieni tai naurettava tai läppä, saa oikeasti ajattelemaan. Ja että sen takana on niin suuri ajatus, että sen voi varmasti kenen tahansa elämässä laittaa kiinni johonkin juttuun, ja se sopii siihen suuren sovellettavuusasteensa ansiosta, joka kumpuaa suurista totuuksista. Kaikessahan on kyse ihan pienistä minihetkistä, jotka tuntuvat todellisuutta suuremmille. Jos niitä on tarpeeksi, niin tuntuu onnelliselle, ja pitää uskaltaa olla siinä silloin. Niinkuin joku ratsastusvalmentajani sanoi oikeastaan mahdottoman tempun mennessä vahingossa päälle: uudestaan, äläkä muuta mitään.
Sen kun osaisi.
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
My own private sunday
Näin lomalta duuniin paluuta edeltävänä päivänä on mukava ottaa katsaus kaksiviikkoiseen mukavaan aikaan.
Ensimmäisellä viikolla olin vielä toiminnantäyteisen viikonlopun jälkeen niin poikki, että nukuin ja söin kaksi päivää. Sen jälkeen tokeennuin edes vähän, ja esimerkiksi nautin lounasta maamme pääkaupungissa tavaten samalla vanhoja työkavereitani, ja oli hämmentävää nähdä, kuinka jotkut siellä olivat saavuttaneet saman mielentilan kuin itse menestyksekkäästi sain ennen lähtöäni. Vietin yhden kokonaisen päivän tallilla, ratsastin kamalan paljon saaden samantyylisiä selkäkipuja kuin silloin, kun vielä menestyin ja olin ruumiiltani nuori ja korskea. Lappasin myös rehellisesti paskaa, ja siis tällä kertaa en vertauskuvallisesti vaan oikeasti, ja muistin että se on omiaan viemään ajatukset tasaisiksi ja pelkkien peruskysymysten äärelle. Odotin kovasti kuullakseni Brian Molkon laulua ja muun Placebon soitantaa, mutta sitähän ei tullut, eikä se lopulta edes haitannut, sillä vietin ihastuttavan odotuksen (ei sellaista), illan ja seuraavan päivän rakkaiden ystävien kanssa. Syötiin neppeä, juotiin Shakersin mestarilliset mansikkaivanovit, juotiin kaljaa Bäkkärissä ja sen jälkeen skumppaa erittäin sopimattomina pukuseuraan Tornin alabaarissa. Soitin myös kitaratutulleni Joukahaiselle tosi kastikkeessa. Sitten pikkuruisen ystäväni Londonin kanssa kävimme pikkukoirani kanssa lenkillä, hyvin pimeässä antaen sen johdattaa meitä tuttuja metsäreittejä näkemättä mitään. Seuraavana aamuna katoimme aamiaisen parvekkeelle, oli juustoja, siemenleipää, kakkua ja äidin tekemää mehua, meillä viltit ympärillä ja auringonpaiste kasvoilla. Otettiin toiset kupit kahvia termariin mukaan koirapuistoon ja soitettiin musiikkia.
Seuraavalla viikolla lähdin maalle, tätiä auttamaan puinneissa ja mummun seuraksi. Lapioin takareidet ja lavat kipeiksi tuoksuvaa kauraa, ja mietin taas hetken, että kunhan hermo menee niin menen sinne ja alan jyväjemmariksi. Sekä alan kasvattaa hevosia ja koiria, valmentaa, tehdään myös heinää ja kasvatetaan taimia, ja se ajatus oli yhtä helpottava ja vaihtoehdon tunnun antava kuin ennenkin sitä pyöritellessäni. Loppuviikolla kävin ulkona syömässä mahtavaa turkkilaista, näin mukavia ja omakseenottavia ihmisiä, sekä ratsastin taas paljon. On edelleen aivan vitun mahtavaa, että pystyn antamaan sillä saralla ihmisille jotain, sekä opettamaan hevosille uusia asioita, ja vielä siten että kehitys on nopeaa ja nähtävää. Eilen kävin ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen (eli pikkukoira Punkin tulosta lähtien) yksin sauvakävelylenkillä (voi kyllä), kuunnellen Spotifystä ihanan noloja guilty pleasure -biisejä, saaden palovammoja kainaloon ja pakaralihakset kipeiksi.
Saattaa jopa olla, että unohdin jonkun tapahtuman, mikä on mahtavaa, koska viime aikoina olen ollut mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään.
Kyllä loma on ihmisen parasta aikaa, mutta toki se on jo ohitse. Take care, palataan taas satunnaisena hetkenä, pampulat.
Ensimmäisellä viikolla olin vielä toiminnantäyteisen viikonlopun jälkeen niin poikki, että nukuin ja söin kaksi päivää. Sen jälkeen tokeennuin edes vähän, ja esimerkiksi nautin lounasta maamme pääkaupungissa tavaten samalla vanhoja työkavereitani, ja oli hämmentävää nähdä, kuinka jotkut siellä olivat saavuttaneet saman mielentilan kuin itse menestyksekkäästi sain ennen lähtöäni. Vietin yhden kokonaisen päivän tallilla, ratsastin kamalan paljon saaden samantyylisiä selkäkipuja kuin silloin, kun vielä menestyin ja olin ruumiiltani nuori ja korskea. Lappasin myös rehellisesti paskaa, ja siis tällä kertaa en vertauskuvallisesti vaan oikeasti, ja muistin että se on omiaan viemään ajatukset tasaisiksi ja pelkkien peruskysymysten äärelle. Odotin kovasti kuullakseni Brian Molkon laulua ja muun Placebon soitantaa, mutta sitähän ei tullut, eikä se lopulta edes haitannut, sillä vietin ihastuttavan odotuksen (ei sellaista), illan ja seuraavan päivän rakkaiden ystävien kanssa. Syötiin neppeä, juotiin Shakersin mestarilliset mansikkaivanovit, juotiin kaljaa Bäkkärissä ja sen jälkeen skumppaa erittäin sopimattomina pukuseuraan Tornin alabaarissa. Soitin myös kitaratutulleni Joukahaiselle tosi kastikkeessa. Sitten pikkuruisen ystäväni Londonin kanssa kävimme pikkukoirani kanssa lenkillä, hyvin pimeässä antaen sen johdattaa meitä tuttuja metsäreittejä näkemättä mitään. Seuraavana aamuna katoimme aamiaisen parvekkeelle, oli juustoja, siemenleipää, kakkua ja äidin tekemää mehua, meillä viltit ympärillä ja auringonpaiste kasvoilla. Otettiin toiset kupit kahvia termariin mukaan koirapuistoon ja soitettiin musiikkia.
Seuraavalla viikolla lähdin maalle, tätiä auttamaan puinneissa ja mummun seuraksi. Lapioin takareidet ja lavat kipeiksi tuoksuvaa kauraa, ja mietin taas hetken, että kunhan hermo menee niin menen sinne ja alan jyväjemmariksi. Sekä alan kasvattaa hevosia ja koiria, valmentaa, tehdään myös heinää ja kasvatetaan taimia, ja se ajatus oli yhtä helpottava ja vaihtoehdon tunnun antava kuin ennenkin sitä pyöritellessäni. Loppuviikolla kävin ulkona syömässä mahtavaa turkkilaista, näin mukavia ja omakseenottavia ihmisiä, sekä ratsastin taas paljon. On edelleen aivan vitun mahtavaa, että pystyn antamaan sillä saralla ihmisille jotain, sekä opettamaan hevosille uusia asioita, ja vielä siten että kehitys on nopeaa ja nähtävää. Eilen kävin ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen (eli pikkukoira Punkin tulosta lähtien) yksin sauvakävelylenkillä (voi kyllä), kuunnellen Spotifystä ihanan noloja guilty pleasure -biisejä, saaden palovammoja kainaloon ja pakaralihakset kipeiksi.
Saattaa jopa olla, että unohdin jonkun tapahtuman, mikä on mahtavaa, koska viime aikoina olen ollut mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään.
Kyllä loma on ihmisen parasta aikaa, mutta toki se on jo ohitse. Take care, palataan taas satunnaisena hetkenä, pampulat.
sunnuntai 26. elokuuta 2012
Happiness is not a destination
Tänään ollessani koko päivän poissa koneen ääreltä mietin hiukan eilistä tekstiäni. Kelasin, että siitä voisi melko helpostikin saada sellaisen kuva, että kyllä on nirppanokalla A-luokan ongelmat, yyyyyy poni delaa ja siitä sitten tulee ahdistus ja uupumus, voi jumalauta. Mutta, tässä ratkaisevaa on oikeasti se, että omassa henkilökohtaisessa arvo- ja tunnemaailmassani hevoset linkittyvät erittäin vahvasti niinkin suureen teemaan kuin onnellisuus.
Tätä olen menestyksekkäästi selittänyt muutamalle tyypille, jotka ovat osanneet soveltaa sen omaan elämäänsä ja pystyneet nimeämään jonkin vähän vastaavan asian, joka voi olla oikeastaan mikä vain. Itse uskoisin, että jos poistaisin elämästäni kaiken muun ja tekisin vain heppahommia niin paljon ja sillä tavalla kuin haluan, niin voisin saavuttaa jopa 85% maksimionnellisuudestani. Niin onnelliseksi ne ja kaikki niihin liittyvä minut tekee. Kuitenkin janoan myös tuota jäljelle jäävää varttiprosenttia, jonka sitten voi tuoda vain muut jutut. Koen riemua siitä, että olen löytänyt tällaisen onniasian, ja pystyn toteuttamaan sitä paljon. Toki siihen sitten liittyy myös nämä vastoinkäymiset, joiden painoarvo on suuri, koska se on kolikon kääntöpuoli sille onnellisuudelle. Se on olla onneton.
Olin tänäänkin ridaamassa, ja olin silloin varsin onnellinen. Sitten lähdettiin mutsin ja tuttujensa kanssa yhdistetylle sienenkeruu- ja mustikanpoimintareissulle. Koska parin tunnin ridaussessarit painoivat kohtalaisissa määrin jo kropassa, aloin jo alkutaipaleella kompastella hakkuualueella ja umpimetsässä. Tämä luonnollisesti muuttui vain pahemmaksi, alkoi vähän heikottaa ja istuskelin lopulta kantarellipussukkani kanssa märällä mättäällä ja vedin mustikoita ämpärin sijasta naamariin. Onneksi oltiin "vain" kolme tuntia. Kantarelleja ei ollut kauhean paljon, josta syystä niitä ei tarvitse perata tuntitolkulla ja syödä viikkoa putkeen, mikä on toisinaan erinomaisena sieniesiintymähetkenä tehdyn keruureissun vittumainen loppukaneetti. Olen kyllä aina tosi ylpeä siitä, että käyn sienessä ja voin sillä leuhkia kaikille kaupunkilaishiirille, mutta tänään se oli kyllä tosi rankkaa. Lisäksi löysin mutsin luona makaronilaatikkoa hotkiessani paitani sisältä hirvikärpäsen. Ne ovat erittäin vastenmielisiä elukoita, mutta väsymysasteestani johtuen silmääkään räpäyttämättä rutistin sen littanaksi ja vielä huuhdoin alas viemäristä kuumalla vedellä. Mutsi sanoi kerran pesseensä sienestysvaatteensa, ja kun kone oli pysähtynyt, tepasteli sieltä ulos ihan virkeä 60-asteisen pesuohjelman läpikäynyt hirvikärpänen. Eli todennäköisesti toikin paskiainen on sieltä kohta kiivennyt ylös, kunhan on puhaltanut peukaloonsa ja pullistunut liiskauksestani takaisin normaaliksi.
Tätä olen menestyksekkäästi selittänyt muutamalle tyypille, jotka ovat osanneet soveltaa sen omaan elämäänsä ja pystyneet nimeämään jonkin vähän vastaavan asian, joka voi olla oikeastaan mikä vain. Itse uskoisin, että jos poistaisin elämästäni kaiken muun ja tekisin vain heppahommia niin paljon ja sillä tavalla kuin haluan, niin voisin saavuttaa jopa 85% maksimionnellisuudestani. Niin onnelliseksi ne ja kaikki niihin liittyvä minut tekee. Kuitenkin janoan myös tuota jäljelle jäävää varttiprosenttia, jonka sitten voi tuoda vain muut jutut. Koen riemua siitä, että olen löytänyt tällaisen onniasian, ja pystyn toteuttamaan sitä paljon. Toki siihen sitten liittyy myös nämä vastoinkäymiset, joiden painoarvo on suuri, koska se on kolikon kääntöpuoli sille onnellisuudelle. Se on olla onneton.
Olin tänäänkin ridaamassa, ja olin silloin varsin onnellinen. Sitten lähdettiin mutsin ja tuttujensa kanssa yhdistetylle sienenkeruu- ja mustikanpoimintareissulle. Koska parin tunnin ridaussessarit painoivat kohtalaisissa määrin jo kropassa, aloin jo alkutaipaleella kompastella hakkuualueella ja umpimetsässä. Tämä luonnollisesti muuttui vain pahemmaksi, alkoi vähän heikottaa ja istuskelin lopulta kantarellipussukkani kanssa märällä mättäällä ja vedin mustikoita ämpärin sijasta naamariin. Onneksi oltiin "vain" kolme tuntia. Kantarelleja ei ollut kauhean paljon, josta syystä niitä ei tarvitse perata tuntitolkulla ja syödä viikkoa putkeen, mikä on toisinaan erinomaisena sieniesiintymähetkenä tehdyn keruureissun vittumainen loppukaneetti. Olen kyllä aina tosi ylpeä siitä, että käyn sienessä ja voin sillä leuhkia kaikille kaupunkilaishiirille, mutta tänään se oli kyllä tosi rankkaa. Lisäksi löysin mutsin luona makaronilaatikkoa hotkiessani paitani sisältä hirvikärpäsen. Ne ovat erittäin vastenmielisiä elukoita, mutta väsymysasteestani johtuen silmääkään räpäyttämättä rutistin sen littanaksi ja vielä huuhdoin alas viemäristä kuumalla vedellä. Mutsi sanoi kerran pesseensä sienestysvaatteensa, ja kun kone oli pysähtynyt, tepasteli sieltä ulos ihan virkeä 60-asteisen pesuohjelman läpikäynyt hirvikärpänen. Eli todennäköisesti toikin paskiainen on sieltä kohta kiivennyt ylös, kunhan on puhaltanut peukaloonsa ja pullistunut liiskauksestani takaisin normaaliksi.
lauantai 25. elokuuta 2012
Vain muutos on pysyvää
Viime aikoina mulla on ollut enemmän aikaa, siis vähemmän tekemistä kuin pitkään aikaan. Tämä johtuu siitä, että hevoseni Paukis lähti vihreämmille laitumille. Alkuun sen jälkeen olin todella surullinen, lähinnä ryyppäsin, nukuin, hukkasin ja unohtelin juttuja. Pisinaikaisin ystäväni Mrs. Smith oli tukenani, sanoi kaikki oikeat asiat ja sai homman kääntymään kauniiksi muistoiksi paljon nopeammin, kuin olin ajatellut. Toisaalta, myös Paukiksen poismeno meni kauniisti, se käpertyi rauhallisesti ikiuneen, ja lopuksi vielä symbolisesti otin siltä riimun pois, päästin sen vapaaksi jonnekin, missä sen ei tarvitse enää koskaan pelätä. Istutettiin mutsin kanssa sen haudalle tulipunainen juhannusruusu, joka sopi siihen paremmin kuin mikään muu kasvi. Ajattelin, etten haluaisi nähdä hevosia hetkeen, mutta jo parin päivän päästä kävin äidin hevosen, kutsuttakoon sitä Duuriksi, luona, ja jotenkin muistin entistäkin selvemmin että tykkään niistä vaan ihan kamalasti. Ne ovat ystäviäni, ja haluan olla niiden kanssa. Niissä on aivan huikeaa hienoutta.
Niin, siis, mulla on aikaa. Tänään, lauantaina, olen pessyt pyykkiä, imuroinut, pessyt lattiat, leiponut nektariinipavlovan, käynyt kaupassa, palauttanut pullot, katsonut kaksi elokuvaa ja nukkunut sohvalla päiväunet. Oikeasti, ihan kamalasti ehtii kun ei ole joka päivä tallilla. Tämä on mulle aivan uusi oivallus, vaikka tälläkin hetkellä käyn kuitenkin neljänä päivänä viikossa. Mitä tekee ne ihmiset, joilla ei ole harrastuksia? Niillä on kai aika siistiä kotona eikä aina maito loppu, tai sitten ne vaan chillaa enemmän. Kyllähän tähänkin tottuu, ja se etu sulautuu normaaliksi lakaten tuntumasta, niinkuin käy vaikka saadessa palkankorotuksen. Hetken päästä se ei enää tunnu, ei ole ylimääräistä, vaikka aluksi se oli olemassa. Toki olen jo hommannut sellaisen puoliomistusdiilin yhdestä lupaavasta nuoresta hevosesta, että voin alkaa treenata sitä kilpailuihin, muttei mennä siihen nyt.
Kesä on jo käytännössä loppunut, vaikka poikkeuksena sääntöön tänään oli hyvin kaunis ja lämmin päivä. Itse sain tällä viikolla tietää, että saan pitää kaksi viikkoa lomaa kahden viikon päästä. Ensin ajattelin, että olisin ottanut äkkilähdön, viettänyt viikon jossain lämpimässä yksin ruskettuen, lukien kirjoja ja rauhoittuen. Sitten tulin kuitenkin siihen tulokseen, että voisinkin käyttää siihen säästämäni rahat uuteen tatuointiin, ja tehdä noita juttuja (miinus ruskettuminen) ihan himassa ja soitella skebaa, koska viimeistä en ole aikoihin tehnytkään kaiken hässäkän keskellä. Onkohan se hyvä idea? Tuntuuko se lomalle riittävästi silloin? Toisaalta, voin ottaa tuon äkkilähtösuunnitelman käyttöön myöhemminkin talvella, koska lomapäiviä on jäljellä sen verran tämän kaksiviikkoisen jälkeenkin.
Eräs asia, jonka olen oppinut tämän menetystä edeltäneen ahdistuksen ja sitä seuranneen uupumuksen myötä on vastoinkäymisten kestäminen. En muista, koska viimeksi joku itsestäni riippumaton saati riippuvainen asia olisi yllättänyt positiivisesti. Mulla menee nykyään kaikki ihan päin vittua, mutta niin on mennyt jo sen verran kauan aikaa, että otan sen jo ihan normitasona. Ennen mulla meni todellakin hermo; jos hommat ei sujuneet niin sain raivarin, koska yleensä ne meni aika ok. Nyt taas melkeinpä jo odotan sitä, että dösä menee nenän edestä, lompakko unohtuu kotiin, häiriköivien teinien kaljan juomisesta junassa valittaneelle konnarille tarkoitettu sylki osuu muhun, lempikoru putoaa ranteesta, saan penikkataudin ja huuliherpes puhkeaa pelkästä stressistä, nään kokoajan painajaisia, ja mitä näitä on. Sellasta se on mulle kai nyt hetken vielä. Jotenkin on kyllä uskomatonta, että pystyn suurimman osan ajasta olla piittaamatta ja tehdä itse sen eron. Ystävien suhteen olen tällä hetkellä tosi valikoiva, ja itsekkäästi valitsen niitä, joiden varmasti tiedän myös tekevän sen eron, jotka tuntuvat ymmärtävän kummallisen haurauteni, jolle yrittäessäni voida jotain muutun mykäksi ja reagoimattomaksi. On ihanaa, kun pääsee välillä pois sieltä.
Niin, siis, mulla on aikaa. Tänään, lauantaina, olen pessyt pyykkiä, imuroinut, pessyt lattiat, leiponut nektariinipavlovan, käynyt kaupassa, palauttanut pullot, katsonut kaksi elokuvaa ja nukkunut sohvalla päiväunet. Oikeasti, ihan kamalasti ehtii kun ei ole joka päivä tallilla. Tämä on mulle aivan uusi oivallus, vaikka tälläkin hetkellä käyn kuitenkin neljänä päivänä viikossa. Mitä tekee ne ihmiset, joilla ei ole harrastuksia? Niillä on kai aika siistiä kotona eikä aina maito loppu, tai sitten ne vaan chillaa enemmän. Kyllähän tähänkin tottuu, ja se etu sulautuu normaaliksi lakaten tuntumasta, niinkuin käy vaikka saadessa palkankorotuksen. Hetken päästä se ei enää tunnu, ei ole ylimääräistä, vaikka aluksi se oli olemassa. Toki olen jo hommannut sellaisen puoliomistusdiilin yhdestä lupaavasta nuoresta hevosesta, että voin alkaa treenata sitä kilpailuihin, muttei mennä siihen nyt.
Kesä on jo käytännössä loppunut, vaikka poikkeuksena sääntöön tänään oli hyvin kaunis ja lämmin päivä. Itse sain tällä viikolla tietää, että saan pitää kaksi viikkoa lomaa kahden viikon päästä. Ensin ajattelin, että olisin ottanut äkkilähdön, viettänyt viikon jossain lämpimässä yksin ruskettuen, lukien kirjoja ja rauhoittuen. Sitten tulin kuitenkin siihen tulokseen, että voisinkin käyttää siihen säästämäni rahat uuteen tatuointiin, ja tehdä noita juttuja (miinus ruskettuminen) ihan himassa ja soitella skebaa, koska viimeistä en ole aikoihin tehnytkään kaiken hässäkän keskellä. Onkohan se hyvä idea? Tuntuuko se lomalle riittävästi silloin? Toisaalta, voin ottaa tuon äkkilähtösuunnitelman käyttöön myöhemminkin talvella, koska lomapäiviä on jäljellä sen verran tämän kaksiviikkoisen jälkeenkin.
Eräs asia, jonka olen oppinut tämän menetystä edeltäneen ahdistuksen ja sitä seuranneen uupumuksen myötä on vastoinkäymisten kestäminen. En muista, koska viimeksi joku itsestäni riippumaton saati riippuvainen asia olisi yllättänyt positiivisesti. Mulla menee nykyään kaikki ihan päin vittua, mutta niin on mennyt jo sen verran kauan aikaa, että otan sen jo ihan normitasona. Ennen mulla meni todellakin hermo; jos hommat ei sujuneet niin sain raivarin, koska yleensä ne meni aika ok. Nyt taas melkeinpä jo odotan sitä, että dösä menee nenän edestä, lompakko unohtuu kotiin, häiriköivien teinien kaljan juomisesta junassa valittaneelle konnarille tarkoitettu sylki osuu muhun, lempikoru putoaa ranteesta, saan penikkataudin ja huuliherpes puhkeaa pelkästä stressistä, nään kokoajan painajaisia, ja mitä näitä on. Sellasta se on mulle kai nyt hetken vielä. Jotenkin on kyllä uskomatonta, että pystyn suurimman osan ajasta olla piittaamatta ja tehdä itse sen eron. Ystävien suhteen olen tällä hetkellä tosi valikoiva, ja itsekkäästi valitsen niitä, joiden varmasti tiedän myös tekevän sen eron, jotka tuntuvat ymmärtävän kummallisen haurauteni, jolle yrittäessäni voida jotain muutun mykäksi ja reagoimattomaksi. On ihanaa, kun pääsee välillä pois sieltä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
