Nyt oikeesti jätkät

Mikä siinä on, että kun alkaa mennä pieleen, niin tosiaan kaikki menee pieleen? Kusta tulee muroihin ja paskaa hattuun, ja sen lisäksi vielä sataa ja astuu vesilätäkköön korkkareilla? Ja sitten kun yrittäisi työpäivän jälkeen piristää itseään shoppaamalla näyteikkunasta bongaamansa metsuripaidan, niin ei sinne putiikkiin pääse ineen, koska kaksi partiollista poliiseja istuu jonkun myymälävarkauteen syyllistyneen pissiksen päällä tukkien sisäänkäynnin? Miksi unohtaa jatkuvasti tärkeitä asioita, ja joutuu kysymään nöyrästi uudestaan mitä pitikään tehdä, ja naamasta näkyy että päällikkö siellä kiittelee? Miksi pikkukoira syö kynttilöitä ja murentaa niitä villalankakarvamattoon niin, että ne tuntuu tosi dunkuille jalkapohjissa? Miksi nenään tulee maailman suurin ja rumin finni? Miksi tahtoisi vaan nukkua siihen asti, kun tuuli kääntyy? Miksei voisi nukkua siihen asti?

Tällaisina hetkinä tarvitsisi yhden jonkun tosi kivan jutun, joka onnistuisi melkeinpä yllätyksenä, tosi pienellä efortilla, jotta saisi pahan tuulen pois irroittamasta naamaa melkein. Miksei sellaisia tule? Miksi tatskan luvanneella pojalla on ylitöitä ja uusi tyttöystävä? Miksi mut on muutenkin näköjään niin helppo feidata ja jättää jotain tekemättä, vaikka niin mulle on luvannut? Miksi mä menen vastoinkäymisistä sellaiseen tilaan, etten pysty mihinkään, vaan olen ihan halvaantunut ja tuntuu, kuin mun persoonallisuus olisi imetty kokonaan pois?

Onneksi on noi elikot. Tänään Punkki istui koko ajomatkan tallille mun sylissä ja paineli kuonollaan mun käsivarsia, juuri sillä erityisellä tavalla kun se tekee. Paukis taas piti toistuvasti turpaansa mun poskella, ja puhalteli hyvälle heinälle tuoksuvia henkäyksiä, jotka heiluttivat hiuksia ja pakottivat sulkemaan silmät. Kyllä mä jaksan uskoa, että se käänne tulee, ja oikeastihan se onneksi tulee ihan piankin, koska niin se vaan aina menee.

I just smile and get the groove

Ensinnäkin mun on aivan pakko sanoa toteamuksen monenlaisesta kyseenalaisuudesta huolimatta, että Jon Bon Jovin sooloalbumi Destination Anywhere on ihan sikakova. Niissä biiseissä on jotenkin aivan ässiä sanoituksia, kauniita ja arvaamattomia soittimia ja hoilaamiseen sopivia kertsejä. Kiitos tästä uudelleen löytämisestä kuuluu Spotifylle, joka on mahdottoman hieno systeemi. Tosta levystä tulee mieleen ne ajat, kun muutin parhaimman tyttökaverini kanssa yhteen kämppiksiksi, ja meidän makuuhuoneen peilissä luki huulipunalla Queens of New Orleans.

Aiemmin mainitut clip-on -pidennykset tulivat eilen postissa. Kärsin sillä tavalla omasta laiskuudestani, että koska en koskaan katso alapostilaatikkoa sen rasittavuuden takia, olivat ne olleet siellä koko päivän, mutta sain ne käsiini vasta kun Pörri tuli töistä melkein yöllä. Ne on niin siistit, ja uskomattomalla tavalla tismalleen mun omien hiusten väriset. Mulla on pisimmilläänkin ollut vain suunnilleen näin pitkät hiukset kuin nyt, tuohon lapaluiden kohtaan, mutta noi päässä ne yltää alaselkään saakka. Ne on niin kauniit, etten meinannut malttaa mennä nukkumaan ollenkaan, kun vain peilailin niitä, silittelin niitä ja hymyilin typertyneen onnellisena. Se on ne pienet asiat, sanotaan, eikä todellakaan turhaan.

Eilen luulin saavani öögaa bisnesmiehiltä aamulla, mutta se taisikin johtua siitä, että jostain tuntemattomasta syystä mun jakkutakin taskut olivat pullahtaneet ulos kokonaan, ja vuorta siis törötti vaakatasossa noin kämmenen kokoinen palanen. On se jännää, miten mä onnistun. Yleensä aina epäilenkin saadessani katseita, että mulla on ketsuppia tai post-it naamassa, eikä se yleensä jääkään pelkäksi epäilykseksi.

Viikonloppu menee urheillen, kun eurooppalainen koutsi saapuu taas piiskaamaan. Mä en tajua miten se sen tekee, mutta sen avulla mä saan taas kiinni tosta hommasta ja kaikista korjaavista harjoituksista tulee selviä kuin pläkit, enkä pysty enää ymmärtämään, missä se ongelma mun mielestä oli. Se on ihan hurjan taitava, ja arvostan sitä siksi, mutta erityisen paljon myös siksi, että se on kauhean nöyrä ja rakastaa sitä, mitä se tekee.

Taidan mennä takaisin pölyisiin arkistoihin ja kuvitella, että olen jossain leffassa.

Tastes like sugar but it's novocaine

Mä olen edelleen nähnyt painajaisia. Viime yönä en nähnyt, mutta sitä edellisenä yönä näin koko yön yhtä ja samaa. Siinä ajoin Hanko-Hyvinkäätietä, ja ennen erästä tuttua huoltoasemaa muuttui tie yhtäkkiä rusehtavan punaiseksi. Punaisuus vain lisääntyi, hiljensin vauhtia, ja tajusin, että koko tie oli ihan veripalttua. Ajoin jo niin hiljaa, että erotin hyytymiä ja luunsiruja ja yhden irronneen sorkan. Pysäytin huoltsikalle liitttyvälle kaistan pätkälle, ja näin mutkan takana monta kaatunutta eläintenkuljetusrekkaa, joiden katot ja kyljet olivat pirstaleina ilmiselvästi eläinten sinkouduttua niistä ulos. Siinä kohtaa huomasin ne eläimet; niitä oli joka puolella, ne olivat kaikki jotenkin vääntyneitä, verisiä, niistä puuttui osia ja ne raahasivat itseään verisessä maassa eteenpäin hitaasti kuin zombiet.

Duunissa mä olen ollut oikein hyväntuulinen, suorastaan ärsyttävä päivänpaiste. Ainoa huono puoli mussa on iloisena se, että puhun liikaa ja ennenkaikkea ihan tosi paljon liian kovaa; jopa kovempaa kuin normaalisti. Silti musta on todella kiva näyttää, että mun on lysti, koska silloin kun on kiire ja vituttaa niin duunikaverit tosiaankin saa siitä osansa. Koitan muistaa sanoa niille kivoja juttuja ja kiitos ja että ne on mukavia. Niinkuin ne yleensä onkin. Mä venaan ihan tosi paljon kanssa meidän duuniristeilyä, tai oikeastaan sinne tulee kaikki mun kollegat ympäri Suomen. Jos se menisi niinkuin elokuvissa, niin en vetäisi liikaa keittoa, en avautuisi kellekään ja jaksaisin shopata Stockiksessa kun ei olisi darraa. Pidetään kaikki siis peukkuja.

Muita tulevia reissuja on tuleva uutena vuotena, joka vietetään Panun ja sen siskon ja muidenkin niiden tuttujen kanssa Lontoossa. Oon tästä aivan pursuavan innoissani, koska siitä tulee niin siistiä ja olen todellakin ansainnut sen. Lisäksi tahtoisin hälventää traumojani Lontoota kohtaan, koska olen ollut siellä vain työmatkalla, enkä nähnyt oikeastaan muuta kuin ruuhkat, enkä siksi juurikaan välittänyt siitä kaupunkina. Luulen, että tää reissu todellakin sen sitten tekee.

In my arms you won't sleep safely

Tilasin juuri hiustenpidennykset. Kännissä. Lisäksi tahtoisin oman haulikon, koska pitelin sellaista torstaina ja siitä tuli uskottava olo sekä se tuoksui hyvälle. BOOM BOOM BOOM.

Mi corazón de cenicero

Musta tuntuu, etten ole kovinkaan elossa. Mä teen duunihommia koomassa ja kouluhommia sätkien. Kukaan ei enää ikinä soita mulle (paitsi Panu, ja se vielä tarjoaa useimmiten ruokaa, joten se on tosi hyvä juttu). Yhtenä päivänä katsoin puhelimesta, ja viimeisin puhelu oli kaksi päivää sitten äidiltä, ja viimeisin viesti neljä päivää siitä, ja se liittyi Paukiksen liikuttamiseen. Silloin musta tuntui vähän surulliselle. Toisaalta, en kyllä itsekään ole kovin aktiivisesti pitänyt yhteyttä, mutta silloin kun väsyttää niin ei aina pysty, ja kaipaisi sitä fiilistä, että joku on ajatellut mua. Mä oon niin väsynyt, että aamuisin on hankalaa, kun ajatuskin kofeiinista oksettaa, vaikka se olisi ainoa, joka saisi edes vähän hereille. Mä voisin ehkä hankkia kofeiinitabletteja, ne ei maistu ja ne voi niellä. Aluksi vain kahvi ällötti, mutta nyt myös energiajuomat. Mua väsyttää. Ja nään painajaisia. Oikeasti en ole ihan näin masentunut, ja veikkaan, että pari hyvin nukuttua pitkää aamua ja mukavaa päivää myöhemmin olen taas ihan kunnossa. Paitsi että mun tarvii vielä referoida ja raportoida pikkuisen koulua varten. Jos eilinen tentti ei mene läpi, niin teen itsarin jollain hyvin väkivaltaisella ja tuskaisella tavalla, saa antaa vinkkejä ihan tuonpuoleisestakin.

Mulla on liput Placeboon, ja vielä seuraakin ja mennään sitä ennen parille porukalla. Viimeksi kun Placebo oli Suomessa, mulla oli tuomiopäivän darra, enkä pystynyt edes sanomaan moita ennen kolmea vodkabatteryä. En ollut kuullut Placeboa kovinkaan paljon ennen sitä keikkaa, mutta sen jälkeen tahdoinkin kuulla niiden kaikki levyt. On ihan hurjaa, miten hyviä jotkut on livenä. Sama homma kävi vähän The Killersin kanssa, olin vähän kuullut sitä, lähinnä radiosoitossa, mutta keikan jälkeen jumiuduin Sam's Towniin toviksi jos toiseksikin.

Tässä kohtaa on varmaan aika koittaa katsoa niitä pilvien hopeareunuksia;

Placebon uusi Battle for the Sun ja Nickelbackin Dark Horse, joista jälkimmäinen ei ole ehkä ihan niin ehdottoman hyvää muilta osin kuin laulajan äänen kannalta, se käheys ja raakuus saa sukat pyörimään ja jokaisen aamun paremmaksi;
suppilovahverot ja kantarellit, joista saa pekonin ja savujuustokerman kanssa maailman herkullisinta pastaa;
ihmisten kehuminen, se kuinka näkee miten ne menevät siitä ihan tosi hyvilleen, mutta samalla hämilleen eivätkä osaa ottaa kehuja vastaan (oikeastaan ihan niinkuin minä itsekin);
Pablo Picasson tuleva taidenäyttely Ateneumissa;
oopperan tai baletin valinta, johon ostan mulle ja äidille liput, siellä vaan menee tällä hetkellä ihan hurjan monta hyvää! On todella vaikea valita Figaron häiden, Carmenin ja Pähkinänsärkijä ja Hiirikuninkaan väliltä. Toivottavasti äidillä on tähän joku mielipide myös, mä en pysty yksin tälläistä päättämään;
aseöljyn ja nahan tuoksu.

Ei muuta. Listatkaa ite ja piristäkää jonkun päivää; mäkin aion tehdä niin tänään.

Vampire heart

Mä olen sillä tavalla ehdoton, että kestän vähän huonosti äkillisiä muutoksia. Duunissa mietin aina koko aamun mitä aion syödä lounaaksi, ja kun lopulta teen päätöksen, on sitä mahdoton enää vaihtaa. Jos vaikka päätän mennä syömään salaatin, johon tahdon lohta ja artisokkia, menen aivan suunniltani, jos lohta ei olekaan. Tivaan vammaisena salaattitytöltä "miten niin ei ole" ja "eikö tosiaan ole yhtään lohta!" ja "laita nyt sitä lohta vaan", enkä meinaa pystyä valitsemaan mitään muuta. Ja ihan sama mitä valitsen, niin se maistuu paskalle, koska olisin halunnut lohta. LOHTA, kuulitteko! Tästä samasta syystä mulla on vähän vaikeuksia, koska olin jo asennoitunut saamaan tänään lisää leimoja, mutta niiden tekemiseen valittu henkilö olikin joutunut ylitöihin. Oli kyllä erisomaa, kun tämä henkilö pyysi multa tätä itsestään riippumattomasta syystä tapahtunutta peruuntumista useamman kerran anteeksi, koska "tiesi mun odottaneen sitä ihan tosi kovasti". Aww. Eikä se nyt oikeasti siirtynyt kuin viikolla, mutta olisin jo tänään tahtonut paijata värjättyä ihoa tavallisen sijaan.

Eilinen horoskooppi lupasi, että mä alan tänään positiiviseksi, lämmintunteiseksi ja tahdon auttaa muita. En kyllä vielä tunne mitään merkittävää eroa tunteissa tai haluissa, mutta ehkä ne tästä alkaa ratkaisevasti muuttua. Vähän siihen tapaan kuin muututaan vaikka ihmissudeksi. Mun mieli on ollut jännä viime aikoina, olen joko tosi hyväntuulinen tai sitten ihan tosi skitso. Näiden vuorottelua ei tietenkään voi mitenkään ennustaa eivätkä ne liity mihinkään.

Koska Minkkikin listasi tosi kivasti asioita, jotka ovat saaneet hymyilemään viime aikoina, niin teen itse samoin;
pakastetut marjat, joita voi syödä kohmeisina rahkan seassa tai smoothieiksi ajettuina, ja joista melkein konkreettisesti tuntee saavansa niin paljon vitskuja ja elinvoimaa, että on pakko mennä murskaamaan pari tiiltä ihan vain näytöstyyliin;
kofeiini kaikessa juotavassa muodossa, kuinka se saa unipöpperön pikkuhiljaa poistumaan ja kuinka tuntee, kuinka se muuttaa silmänräpäyksetkin pikkuhiljaa tahmeista ja unisista teräviksi ja tiedostaviksi;
shoppailu lounastauolla palkkapäivän kunniaksi, kun vielä löytää oikeasti tosi kivoja juttuja siitä kaupasta, mistä ei ole kuukauteen löytänyt mitään vaikka (tai ehkä juuri siksi että) sinne on lahjakortti, jonka ansiosta tuntui lopulta siltä, että sai kuteet aivan pilkkahintaan;
Tigin Rockaholic Dirty Secret -kuivashampoo, joka tuoksuu aivan ihanalle ja tekee tukkaan juuri sopivaa karheutta ja volyymia, ja johon todellakin tiedän olevani koukussa jo ekan käyttökerran jälkeen, aivan samoin kuin Tigin Dumb Blonde ja Fashionista -shampooseen ja hoitoaineeseen;
pikkukoira Punkki ja Paukis-heppa, jotka ovat viime aikoina käyttäytyneet erityisen hyvin ja ylpeyttä herättävästi, sekä sillä eläimille tyypillisellä vilpittömyydellä, että olen melkein liikuttunut useasti kyyneleisiin;
musta kynsilakka ja helmikorvikset, etenkin Pörriltä saadut savunharmaat;
Ville Valon nauru, jota kelaan joskus autossa montaa kertaa edestakaisin ja hymyilen.

Torture killer

Viime perjantaina oli bileet. Oli itsetehtyä pizzaa ja leivonnaisia sekä viiniä ihan reippaasti jokaista juhlijaa kohti. Itse olin saanut jonkun veikeän allergisen reaktion toiseen silmään, joka oli turvonnut mahdottoman viehkon näköisesti umpeen, mutta ratkaisin sen ongelman humalapäissäni kampaamalla otsiksen tiukasti sen eteen. Tutustuimme Vantaan lähiön baareihin, jotka eivät olleet läheskään räkäisimpiä mitä olen nähnyt. Niissä oli myös hauskaa, ja tapasimme ihastuttavia nuoria poikia, jotka veimme jatkoille lammelle punkkutonkalla houkutellen. Nuorten poikain kanssa on mahdottoman kiva jutella, koska ne on niin viattomia ja suloisia ja tyhmällä tavalla hauskoja. Ryypättiin sitten aamuun asti, tietenkin. Seuraavana päivänä oli kivaa hakea pizzaa, katsoa Panun ja sen siskon kanssa Screameja ja syödä kaikkia käsillä olevia tarpeita, kuten pöydälle jääneiden mokkapalojen kuorrutteita.

Muuten raportoitavaa ei juurikaan ole, mä lillun jossain duunin ja koulun täyttämässä suossa, jonne virtaa toisinaan kotitöitä ja TRL-fiiliksiä. Paitsi maanantaina oli tosi hyvä fiilis.

Mä en tajua mikä siinä on, etten mä osaa tätä enää.

Ainiin, tänään päivitin vauvavastaisesti tilani Facebookiin, ja oltuani muualla menin pelonsekaisin tuntein katsomaan, kuinka monta vihakommenttia olin saanut. Onneksi on yhtään kovin vihaista, ja olin kovin ylpeä siitä, että uskalsin tehdä sen. Tiedän, että monia se on vituttanut, ja hyvä niin. Keissihän oli se, että aamujunassa joku pentu huusi kuin syötävä, mutta pystyin mielenosoituksellisesti silmiäni pyöritellen vaihtamaan vaunua, eikä ärsytyskäyrä läikähtänyt pahastikaan. Lounaalla taas menin syömään ällöttävää terveyssalaattia, ja juuri kun sain lyötyä kulhon pöytään, alkoi joku penikka rääkyä kuin se olisi tullut Luciferista. Vedin artisokkaa ja siemeniä nenänkin kautta, jotta olisin vain päässyt pois. Jotta tässä ei vielä olisi ollut kaikki, oli paluujuna aivan täpötäynnä, ja tietysti juuri siihen eteiseen missä seisoin ampui joku naishenkilö lapsukainen vaunuissa. Lapsukainen oli jonkun jukurtin peitossa ja muutenkin etova, ja se alkoi huutaa suu ammollaan heti kun juna lähti liikkeelle. Vittumainen mutsi oli kiilannut mut vaunuilla niin pahaan jumitilaan, että renkaat osuivat kokoajan parhaisiin työkenkiini ja pahimpana kaikista, se rääpäle kosketteli mun laukkua ja mustaa hametta tahmaisilla pullerokäsillään. Löin luurien death metalit kovemmalle, mutta vitun vauva huusi sellaisella taajuudella, ettei sitä pystynyt blokkaamaan. Ja edelleen pienet kätöset koskettelivat. Tärisin inhosta ja lopulta poistuin junasta renkaankuvat juuri eilen lankattujen kenkien päältä kulkien puistellen itseäni kuvotuksesta.